Pitkään istuin ruudun edessä ja mietin mistä aloittaisin.
Ehkä kesän lohireissu on vielä liian tuoreessa muistissa? Vai voiko se koskaan olla muuta kuin tuoreessa muistissa?
Se on jotain hyvin kokonaisvaltaista, lähes sanoinkuvaamatonta.
Pohjustetaan asiaa sen verran, että vuoden 2013 Inarijoen lohenkalastusviikko, 8.-14.7., oli itselleni ensimmäinen lohenkalastusmatka ikinä.
Heinäkuun 7. päivä karavaani starttasi kohti Inarijokea. Matkan taitoimme n. 57 eri Aakkosbaarin kautta kohti Suomun välietappia. Maanantaina jatkoimme hyvin ”voimakkaasti” kohti määränpään päämäärää.
Aloitimme kalastuksen 8.7. klo 19 viikkorauhoituksen jälkeen. Lopetimme kalastuksen 14.7. klo 19, viikkorauhoituksen alettua. Karavaani pakattiin seuraavana aamuna Portteriin, jonka nokka osoitti kohti Etelän kotia.
Se mitä kyseisten päivämäärien väliin mahtuu on sidoksissa kaikkeen muuhun kuin aikaan, suuntaan, suunnitelmiin, tulevaisuuteen, tekniikan ihmiselle luomiin ”velvoitteisiin” sekä illuusioon siitä mitä tarpeita tekniikka on ihmiselle luonut.
On jotenkin uskomatonta, että jo viikon matka saa ihmisen tuntemaan itsensä siltä, että on palannut hyvän alkujuurille omassa arkisessa elämässä. Mielenkiintoista on myös miettiä sitä, että mikä on sen asian takana loppujenlopuksi.
Maantieteellinen sijainti, hiljaisuus, sikäläisen arkisen elämän kiireettömyys, jokiveden kirkkaus, luonnon muodot, pyydettävä kala, yötön yö, yksinkertainen luonnon karuus? Uskoisin, että se on monen asian summa eikä yksittäinen tekijä.
Mitä matka sitten tarkemmin katseltuna tarjosi?
Maanantain viiden tunnin kalastusrupeama viikkorauhoituksen jälkeen oli hyvää treeniä kaksikätisellä heittämiseen.
Tiistai tarjosi heittotekniikan puolesta parempaa tekemistä vaikkakin aina laskun loppua kohden meinasi tekniikka hajota. Luulenpa, että heiton hajoaminen johtui lihasten väsymisestä koska heitto kulki aina laskun alussa.
Iltapuolella kipaisimme Norjan puolelle kalaan. Lopputuloksena olikin kenties kohtalokkain saalis mitä olen elämäni aikana saanut. Ensimmäinen titti! 56cm ja 1,58kg. Perhona toimi Rautanaula ja poolina Kesäpaikka. Se mitä kaikkea tapahtui heiton ja verestämisen välillä en pysty sanomaan sillä adrenaliinipiikki oli melkoinen. Elävästi tulen aina muistamaan kuinka Tuomas ja Miikka hyppäsivät kalan perään kun kala rannalle vedettäessä irtosi perhosta.
Aikani ihmeteltyäni ensimmäistä tittiäni nautimme vielä kalan ylössaannin kunniaksi kymmenvuotiasta skotlantilaista Speyburn-viskiä.
Kalasta teki kohtalokkaan se, että tiedän mistä löydän tulevaisuudessa sen oman mielenrauhani, paikan johon voin lähteä ”lataamaan paristoja” ja unohtamaan kaiken muun edellä mainitsemani velvoitteet ja tekniikan luomat tarpeet, arkiset mietteet. Ja tiedän myös mihin minun on päästävä joka vuosi uudestaan ja uudestaan.
Keskiviikosta eteenpäin matka tarjosi lisää kalastuspäiviä mutta joista en osaa sanoa, mitä kunakin päivänä tapahtui. Ei sillä ettenkö muistaisi mitä tapahtui, vaan sillä, etten muista minä päivänä mikäkin asia tapahtui.
Matka tarjosi vielä yhden titin. Lähes identtisen ensimmäisen kanssa. Laskin Kesäpaikan Norjan puoleista rantaa toista kertaa. Siiman päässä, mikäs muukaan kuin Rautanaula. Ottipaikka oli tällä kertaa eri. Kala tuli aivan loppuliu’usta, Suomen rannan läheltä. Pituutta oli sentti enemmän mutta painoa 20g vähemmän. Jälleen nautimme kalan kunniaksi snapsit viskiä.
Viikon aikana tulin myös todenneeksi, että olisi joskus hienoa elää ilman ihmisen välttämättömiä, aikaa vieviä tarpeita: nukkumista ja syömistä.
Viikko päättyi erittäin kovaan vastatuuleen, joka puhalsi alajuoksulta päin. Ensikertalaisen heittokokemuksella ei mitenkään järin helppoa ja nautittavaa heittämistä.
Sitten olisi loppukaneetin vuoro. Voiko sellaista kirjoittaa jos tästä on vasta alkanut, toivottavasti pitkä ja mahtava, elämänmittainen matka lohenkalastuksen parissa?
Koitetaan.
En yhtään ihmettele perhokalastajia, joiden sydämet Lappi ja Inarijoki/Tenojoki on vienyt täysin. Tulevaisuus näyttää koukuttiko ensimmäinen kesä todenteolla. Pitkä talvi sen näyttää mutta suunta on vahvasti koukuttumisen puolesta. Matkalta sai myös mukaan ennekokemattoman rauhan ja kiireettömyyden, joka on tarttunut mukaan myös työelämään. Ei tietenkään tarkoita sitä, että asioita hoidettaisiin välinpitämättömästi. Samaan hengenvetoon täytyy myös todeta, että lähiympäristö ja ympärillä tapahtuvat asiat tulee noteerattua paljon paremmin eikä tarvitse kokoajan miettiä, että sitten kun niin sitten teen, vaan voi elää juuri tätä hetkeä. Aivan samalla tavalla kuin jokirannassa, vapa kädessä, perho vedessä, rauhan tuntu sisällä, tarkkailet virtaa ja siinä samassa tunnet kun…
Täytyy myös nostaa iso käsi kaikille reissussa mukana ”rähjääntyneille” seurakavereille! ”Levikset repes voimakkaasti!”
”Oi oppi ottakaa te joutsenista. Ne lähtee syksyin, palaa keväisin”
-Tuukka-
