Eräänä vuonna muuan matkanjärjestäjä tiedusteli kiinnostustamme kalastaa Saarenmaalla ja kun aikataulussamme oli sopiva rako, päätimme lähteä katsastamaan saaren kalastusmahdollisuuksia. Matka sovittiin tehtäväksi autollamme ja lähtöpäivän aamuna sonnustauduimme klo 5.30 hakeaksemme hänet kotoaan ja sen jälkeen ryhmämme neljännen jäsenen Kaarinasta. Kaarinasta suuntasimme kohti Helsinkiä. Minä ”vanhana Helsingin tuntijana” ajoin suoraan Olympialaituriin ja matkanjärjestäjämme käytyä lippuluukulla selvisi, että laivamme lähtisikin Länsisatamasta.

 

No pienen paluumatkan jälkeen oikea satama löytyi ja aikanaan ajoimme uuteen Tallink Star-laivaan. Laivamatka kesti pari tuntia, jonka jälkeen sukeltauduimme Tallinnan hieman sekasortoiseen liikenteeseen. Selvisimme kuitenkin Via Balticalle, kiitos oivallisten kartanlukijoiden ja voimme aloittaa matkanteon oikein kunnolla. Noin tunnin ajon jälkeen pääsimme Virtsun satamaan, josta pienen laivamatkan jälkeen jatkoimme ajoa kohti majapaikkaamme. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että Viron maantiet ovat paljon paremmassa kunnossa, kuin mitä olimme odottaneet. Sama suuntaus jatkui myös saarella ja matkavauhtimme oli kohtalaisen reipasta, olematta kuitenkaan kaahailua. Hyvissä ajoin iltapäivällä pääsimme perille ja tapasimme virolaisen isäntämme, joka tuli näyttämään aloitus”poolimme” lähellä majapaikkaamme.

 

Lahti oli upea, sopivan matala meritaimenen kalastukseen ja ilmakin oli suotuisa. Me jäimme Leilan kanssa kalastamaan lahden pohjukkaa ja muut siirtyivät hieman lahden suuta kauemmas. Kalastimme aikamme, mutta tuuli ei oikein suosinut perhon heittoa ja siirryimmekin lahden vastarannalle. Se osoittautui virheeksi, sillä pohja oli siellä melkoisen mutainen ja upottava, mutta heittelimme kuitenkin melkoisen matkan ”nilkkaliejussa”. Tapahtumia ei ollut ja päätimmekin lopetella oman kalastuksemme ehkä noin parin tunnin uurastuksen jälkeen. Myös noussut usva alkoi haitata sen verran, että päätöksemme lopettaa oli melko helppoa.

 

Ajoimme särkkää jonkin matkaa havaitaksemme puuttuvan kaksikkomme olevan melko kaukana usvaisella merellä, mutta meidät huomattuaan he lähtivät astelemaan automme suuntaan. Lopetimme kalastuksen noin iltakahdeksalta ja valmistauduimme ruokailuun, joka oli sovittu tarjottavaksi klo 21.30.
Saimme päivälliseksi lohta keitettyjen perunoiden sekä lisukkeiden kera ja ruoka oli hyvää. Vatsat täysinä olikin mukava siirtyä levolle, koska päivä oli ollut melkoisen pitkä ja väsyttävä.

 

Aamiainen oli sovittu tarjottavaksi klo 6.30 ja pian sen jälkeen lähdimme ajamaan erääseen niemeen, jossa maamerkkinä on kallellaan oleva majakka, kuin Pisan kalteva torni. Me ”vanhukset” jäimme jo parin kilometrin kävelyn jälkeen kalastamaan hienoa rantaa, jota riitti molempiin suuntiin kilometritolkulla. Olimme sopineet kalastavamme samalla siirtyen hiljalleen majakan suuntaan ja niin myös teimme. Kaverit sen sijaan suuntasivat suoraan majakalle. Kalastimme kuten olimme poikien kanssa sopineet ja parin tunnin kuluttua päätimme lähteä kuvaamaan kaltevan majakan. Mutta, mutta. Matka oli paljon pidempi kuin olimme luulleet ja ennen kuin majakka oli saavutettu, totesin nahan ilmeisesti lähtevän toisesta kantapäästäni. Olimme varustautuneet neopreenikahluuhousuin, koska vesi oli vielä melko kylmää. Ilma sen sijaan oli enemmän kuin lämmin ja puskimmekin hikeä kunnolla ennen majakalle pääsyä. Sinne viimein kerittyämme saimme todeta kaksikon olevan jo muualla ja näimmekin heidät arviolta puolen kilometrin päässä paluusuunnassa.

 

No, ei muuta kuin käännös, kahluukenkää toisen eteen ja paluumatkalle. Suunnilleen kilometrin päässä pojat odottelivat meitä ja kertoivat olleensa kalastamassa muutaman sadan metrin päässä olevalla särkällä, jonka olimme majakalta havainneet. Saaliina oli ollut yksi tukeva tärppi, mutta valitettavasti ei muuta. Olivat näköjään nuoremmatkin miehet saaneet itsensä hikeen marssimatkallaan, eli hikoilu ei ollut meidän ”vanhusten” yksinoikeus. Sovimme jatkavamme saman tien matkaa autolle ja totesimme heidän kyllä saavuttavan meidät, kuten myöhemmin sitten tapahtuikin. Aikanaan kuitenkin mekin selvisimme autolle ja totesimme kävelymatkaa kertyneen kaikkiaan ehkä runsaat kahdeksan kilometriä. Äkkiä riisuimme litimärät kahluuvarusteemme ja ajoimme takaisin majapaikkaamme, jossa lounas odotteli jo meitä. Pikasuihkussa käytyämme emme onneksi myöhästyneet kuin muutaman minuutin sovitusta ajasta, joten lopulta kuitenkin kaikki hyvin.

 

Suihkussa käydessäni totesin, että pelkoni nahattomasta kantapäästä osoittautui todeksi ja päätin olla kalastamatta enää sen päivän aikana. Leila teki samanlaisen päätöksen, onneksi ehjin kantapäin, mutta lupasimme kuskata kumppaneitamme heidän haluamilleen paikoille. Kuten myös ruokailun jälkeen teimme. Kävimme heidän kanssaan pari uutta paikkaa Taigalaht nimisessä lahdessa, missä kaarinalaiskaverilla oli näköhavainto pakenevasta meritaimenesta. Lahdella kumppanimme olivat havainneet myös suuria kolmipiikkien lauttoja, joten olisimme luulleet myös taimenia olevan paikalla.

 

Ei kuitenkaan ollut ja iltakuudelta suuntasimme kohti majapaikkaamme. Matkalle matkanjärjestäjämme kyseli, josko he pääsisivät vielä ”kotipooliin” ja lupasimme viedä heidät eiliselle särkälle. Varasin itselleni pientä ”lohdutusta” särkevään kantaani, mutta Leila lupasi hoitaa autoilun takaisin, joten sekin puoli oli kunnossa.

Kaverukset kahlasivat kauas merelle ja me kaksi katselimme rannalla kivitaskun hautomispuuhia ja tutustuimme hylkeen kalloon, joka löytyi automme vierestä. Toki seurasimme myös kumppaneidemme kalastamista, mutta aikanaan hekin saivat tarpeekseen ja pääsimme palaamaan huoneisiimme. Illalliseksi tarjoiltiin Pasta Bolognese, joka oli tajuttoman hyvää. Kaarinalainen kumppanimme mainitsi kastikkeesta, ettei ollut saanut niin hyvää edes ravintoloista eikä ole edes pakko sanoa, että kastike oli todella herkullista. Taas oli matkamiehen hyvä kallistua täyden vatsansa viereen.

Aamiainen oli jälleen klo 6.30 ja pakattuamme automme lähdimme paluumatkalle kohti Tallinnaa. Matkalla koukkasimme Kuressaaren kautta ja tankkasimme auton. Bensiinin hinta Saarenmaalla, kuten koko Virossa, oli hivenen alle euron. Paluumatka sujui kuten menokin, tosin päinvastaiseen suuntaan ja matkalla bongasimme muutaman kattohaikaran pesän asukkeineen. Tallinnasta hankimme myös ”pikku” tuliaiset ja saimme havaita suomalaisen verottajan ahneuden hintoja vertaillessamme. Kävimme myös syömässä ja ennen kello neljäätoista olimme jälleen laivassa. Parin tunnin kuluttua sukelsimme Helsingin ruuhkaan, jossa ei näytä olevan minkäänlaisia liikennesääntöjä, vaan risteykset ajetaan tukkoon surutta ja sumat seisovat. Meidän mielestämme lyhytnäköistä ja melkoisen tyhmää liikennekulttuuria. Pääsimme kuitenkin lopulta melko hyvin Hankoon johtavalle tielle ja sieltä Kehä ykköstä Tarvon moottoritielle sekä edelleen kohti kotia.
Ensin toinen kyydittävä ”kotiportaille” Kaarinaan, sitten matkanjärjestäjämme kotiinsa ja ennen iltaseitsemää olimme Paattisilla, missä kotijoukot olivat lämmittäneet saunan. Löylyt maistuivatkin makoisilta hikisen ja melkoisen rasittavan matkan jälkeen, eikä unta tarvinnut juurikaan houkutella.

 

Mitä matkasta sitten jäi saldoksi. Ensimmäisenä tulee mieleen hyväkuntoiset tiet ja että Saarenmaa sinällään sopisi pidemmänkin tutustumisen kohteeksi. Meritaimenen kalastukseen soveltuvia rantoja riittänee yhden kalastajan eliniän pituiselle retkelle ja sen ”oikean” rannan löytymiseen voi saada tehdä useammankin tyhjän reissun, kuten me nyt teimme. Majoituksemme Pilgusen kartanossa – joka oli rakennettu vanhaan navettaan – oli erittäin siisti, sisältäen kahden hengen huoneet sekä WC:n ja suihkun. Suihkusta voisi sanoa, että oli kuin olisi mennyt painepesurilla pesemään itseään.

 

Sen verran hyvällä painella vettä tuli, mutta toisaalta se tuntui kyllä varsin mukavalta ”piinatulla” vartalolla. Henkilökunta oli kohteliasta ja huomaavaista, saimmepa mukaamme keskiviikkona termoksellisen kamomillateetä tykötarpeineen. Ja tämä kaikki pyytämättä. Ruoka oli myös erittäin ”syötävää” ja kaikesta huomasi, että viihtymisemme eteen oli tehty työtä.

Tiet, kuten jo muutamaan kertaan on tullut mainittua, ovat loistokuntoisia, eikä saarella ole arkisin paljoakaan liikennettä. Ei ollut ainakaan meidän vierailumme aikana. Etäisyydet tosin ovat ”hieman” kävelymatkoja pidemmät, mutta autolla niiden taittaminen kävi vaivattomasti. Suunnistamisen osaltakaan emme epäonnistuneet, kiitos karttureiden. Matkallemme osui melkoisesti myös sorapäällysteistä tietä, mutta loistavaa sellaista. Asia, jota emme jaksaneet olla ihmettelemättä. Ilmeisesti saaren maaperä on sellaista, että routa ei siihen pure, tai sitten Saarenmaalla ei ole kovaa talvea joka saisi maan kumpuilemaan, kuten kotimaassa.

Eli kaikkiaan ainakin meille ”vanhuksille” jäi matkasta sellainen mielikuva, että miksipä ei joskus voisi palata Saarenmaalle. Vaikkapa ilman onkia, ihan oikealle lomalle. Toisaalta, onhan kalastaminenkin lomaa ja sekin ihan oikeaa sellaista.
Luulen kuitenkin saarelta löytyvän sen verran katsomista, että muutaman päivän siellä saisi ilman kalastamistakin kulumaan.

Ilkka