Vuoden 2008 lohireissun jäätyä – monestakin syystä – väliin, aloin suunnitella vuoden 2009 matkaa jo varhain alkuvuodesta. Ilmoitin itseni ja vaimoni Vapaa-ajankalastajalehden lukijamatkalle Peeran retkeilykeskukseen, mutta vaimon osalta se valitettavasti jouduttiin perumaan työesteen takia. Niinpä pyysin erästä kaveriani – Juhani ”Jussi” Tuomi – mukaani ja hän suostui nopeasti matkakumppaniksenii.
Aikeena oli kokeilla menomatkalla paria muutakin jokea, joista ei ollut aiempaa kokemusta, nimittäin Muonion- ja Ounasjokia.
Matkaan lähdimme eräänä torstai-iltana ja tarkoitus oli ehtiä Lappeaan erään tuttavan mökin pihaan perjantaiaamupäivän kuluessa. Olimme liikkeellä auto/matkailuvaunuyhdistelmällä ja aioimme asua vaunussa koko turneen ajan.
Perillä olimme suunnitelman mukaan ja aloitimme kalastuksen saatuamme leirimme asuttavaan kuntoon. Lähdimme kokeilemaan lohensoutua, joka oli meille kummallekin uusi kalastuksen muoto. Muutaman tunnin tahkoamisen jälkeen saaliina oli yksi kivelle soutu – minä soutajana – ei muuta. Jatkoimme kalastusta rannalta, mutta melkein yhtä laihoin tuloksin. Asuimme tuttavani pihassa neljä päivää, kalastellen, saunoen ja kuluttaen aikaa hieman muutenkin. Saaliina oli isäntämme pari mittaharjusta sekä Jussin saama n. 35 senttinen harjus. Oma saaliini jäi muutamaan pikku harriin, joten alku ei ollut mitenkään rohkaiseva, mutta monia kokemuksia rikkaampina jatkoimme eteenpäin…
Lappeasta suuntasimme Raattamaan, Armi Laaksosen pihapiiriin. Hän ylläpitää siellä Lapin Curly-tallia. Curly on amerikkalainen hevosrotu ja Armin tallilla halukkaat voivat tehdä mm. ateriapalvelun sisältäviä ratsastusretkiä.
Me emme ratsastaneet, vaan tahkosimme muutaman päivän – joitain yönseutujakin – Ounasjoella. Ostimme luvan Enontekiön kunnan puolelle, eikä viikkoluvan hinta päätä huimannut, 15 euroa mieheen. Ounasjoellakin oli mittaharjus ”kiven takana” emmekä saaneet ainuttakaan mitan täyttävää kalaa. Viikon aikana saimme kaikkiaan parisenkymmentä alamittaista harjusta, mutta muunlaista kalaa emme sitten saaneetkaan.
Ketomellassa Raattama – Enontekiö maantie ylittää Ounasjoen ja sillan ylä- sekä alapuolella on erittäin maukkaan näköistä kalastuspaikkaa ”pilvin pimein”. Pohjapadot seuraavat toistaan ja niiden välissä on muutaman kymmenen metrin mittaisia suvantoja, joissa luulisi kaloja olevan. Jos olikin, eivät ottaneet pyytöihimme.
Kalastettavaa koskialuetta lienee vajaan kilometrin verran, mutta koko matkalta emme tavoittaneet mittakaloja. Kaikkiaan kuitenkin kokemisen arvoinen viikko, vaikkakin vahvistaen tunnetta, ettei tänne ihan äkkiä palata.
Raattamasta jatkoimme 13.7. aamuvarhain kohti Kilpisjärveä ja Peeran retkeilykeskusta. Muutaman tunnin cruisailun jälkeen pääsimme perille ja saimme vaunullemme mukavan paikan päärakennuksen päädystä. Leiriytymisen ja viikkoluvan oston jälkeen lähdimme kokeilemaan Könkämäenon Peerakoskea.
Pienen matkan ajo etelään, jonka jälkeen muutaman sadan metrin kävely selkeää jotosta myöden kohti rantaa. Matkalle sattui kuitenkin ”hieman” märempikin kohta josta selvisin vauhdilla, enkä uponnut kuin polviani myöten. Jussi tuli perässä vähän varovammin ja sai upotettua itsensä hetteeseen puolireiteen. Katselin jo huolissani, että pääseekö mies ilman apua ylös, mutta aikansa suossa reuhottuaan pääsi omin voimin pois. Loppumatka olikin sitten mukavaa jänkämaastoa, eikä märkiä paikkoja ollut enempää.
Peerakoskella sama kalaton tahtimme jatkui, vaikka kävin rasiani melko tarkoin lävitse, vaihdellen perhoa tuhkatiheään. Vaan eipä auttanut. Kala tulisi olemaan tiukassa, ainakin koskialueilla, päättelimme.
Seuraavat kolme päivää kalastimmekin Haukijärvellä, jolle tuli ajomatkaa muutama kilometri Kilpisjärven suuntaan ja sen jälkeen n. parin kilometrin kävely saksalaisten rakentamaa, hyväkuntoista sotatietä pitkin. Järvessä piti olla hyvä siikakanta, myös taimenta sekä nimensä mukaisesti haukia ja pari pientä ”puikkaria” havaitsinkin rantavedessä.
Ensimmäinen päivä oli sään puolesta hyvä, poutainen eikä kovin tuulinen. Katsoimme leiripaikaksi rantaniityn, jossa oli mm. takaheittotilaa riittävästi. Mukanamme oli myös lahtelainen Ari Pirinen.
Kalastuksen aloitettuamme ei mennyt kauaakaan, kun ensimmäinen n. 400 grammainen siika oli kiinni perhossani. Kolkkasin, verestin ja suolistin kalan ja sillä aikaa Arin perhoon otti oikein komea siika. Olimme jättäneet ”viisaasti” haavit autolle ja miettineet rantauttavamme mahdollisen saaliin. Ari sanoikin jossain vaiheessa, että ”nyt taitaisi haavi olla sittenkin tarpeen, tuntuu tämä kala sen verran isolta”. Kehotin häntä ”pitelemää rauhassa” sekä väsyttämään kalaa ja hetken kuluttua hän sai hyvän pihtiotteen kalan kiduskansista nostaen komean saaliinsa rantaan. Siika oli 52 cm pitkä, mutta emme punninneet sitä, koska vaaka oli matkailuvaunussamme.
Päivän aikana sain vielä seitsemän siikaa lisää, joista kolme pienintä laskin kasvamaan, Arin perhoon ei enempää tarttunut ja Jussilla oli muutama kala kiinni, mutta vähäisen kokemuksensa takia hän ei valitettavasti saanut ainuttakaan rantaa saakka. Ei siltikään, vaikka yritin opastaa häntä kalan väsytyksessä. Jussi – joka vasta aloittelee perhokalastusta – oppi kuitenkin päivän aikana heittämään perhoa oikein hyvin ja tyylikkäästi, joten ei se hänenkään osaltaan ihan hukkaan mennyt.
Seuraava päivä oli tuulinen, mutta ajoimme jälleen järvelle. Mukaamme tuli muuan muoniolaisrouva, Anne-Mari Ranne, joka halusi oppia heittämään perhoa. Hän kertoi lukeneensa kirjoista heiton teoriaa ja oli helppo huomata, että perusasiat olivat jääneet mieleen. Lupasin opastaa häntä ja tuulesta huolimatta – teoriaa sekä käytäntöä yhdistämällä – ennen kotiin lähtöä hänenkin heittonsa alkoi olla mukavasti ”jengoillaan”. Kalaa ei kolmikkomme sinä päivänä saanut, ei paljoa yrittänytkään, mutta ennen paluuta Anne-Mari halusi välttämättä keittää nokipannukahvit, jotka maistuivatkin mainioilta metsän siimeksessä. Jälleen kokemisen arvoinen päivä.
Seuraavana päivänä lähdimme nelistään, Anne-Mari, Ari, Jussi ja minä jälleen tutulle järvelle. Tuuli oli eilisestä kääntynyt, hieman lauhtunut ja toiveita siian saamiseksi oli, ainakin sään puolesta.
Aloitimme eri kohdasta järveä, etsien selkeästi tyventä vettä. Tuikkeja näkyi, mutta perhot eivät vaan kelvanneet, eikä niiden vaihtaminenkaan auttanut. Kävelimme järven rantaa, kalastellen itsellemme uusia paikkoja.
Jälleen saimme nauttia ryhmämme naisjäsenen keittämät nokipannukahvit, jonka jälkeen jatkoimme hissukseen järven kiertämistä, kohti ensimmäisen päivän leiripaikkaa.
Sinne pästyämme tuuli taukosi hetkeksi ja näin komean kalan selän möyrähtävän pinnassa. Heitin kalan eteen pienen oliivi/ruskean pupajäljitelmän ja parin terävän siiman ”strippauksen” jälkeen kala tarttui. Huomasin, ettei ihan sintistä ollutkaan kysymys ja yritin tehdä asiat mahdollisimman rauhallisesti. Aikansa temmottuaan kala viimein antoi periksi ja sain kiduskansista otteen, nostaen komean siian rannalle. Kala oli 50 cm pitkä, mutta en punninnut sitä.
Sain vielä pari tärppiä, mutta siinäpä ne kalalliset tapahtumat olivat. Toisilla oli hieman huonompaa tuuria, mitä tuli kalan saantiin. Hetken kuluttua alkoi ankara sade ja samalla huomasin pudottaneeni komean Lapinleukuni. Sanoin lähteväni etsimään sitä, koska ilman puukkoa ei olisi kotiin menemistä, leuku oli lahja vaimoltani. Aikani kuljettuani löysinkin leukuni ja jäin sateeseen odottelemaan, mitä muu ryhmä tekisi. Istuin repullani huppu pään yli vedettynä ja katselin vastarannalla olevien kalastajien touhuja.
Jussi oli pannut merkille ”liikkumattomuuteni”, huolestunut ja kertonut huolensa muille, seurauksella, että hoitoalalla työskentelevä Anne-Mari lähti juosten kiertämään järveä. Ihmettelin että ”mikäs tytölle tuli” ja lähdin hissukseen kävelemään vastaan. Tavattuamme kysyin, mikä häntä juoksuttaa pitkin kairoja ja hän kertoi lähteneensä katsomaan, oliko minulle sattunut jotain. Saimme episodista mukavat naurut ja lähdimme yhdessä kohti vastarannan leiriä. Sinne päästyämme nauroimme porukalla lisää, mutta totesimme samalla, että hyvä porukka huolehtii jokaisesta jäsenestään eikä kaveria jätetä.
Koska sade ei ottanut loppuakseen, päätimme lähteä kohti majapaikkaa ja katettua päivällispöytää. Ruokailun jälkeen Ari, Jussi ja minä ajoimme vielä Jäämerelle tarkoituksena yrittää merikalaa, mutta myöhästyimme hieman nousuvedestä ja saaliiksemme jäi parikymmensenttinen turska, joka otti virvelillä tarjoamaani vieheeseen. Laitoin kalan kasvamaan seuraavaa kertaa varten.
Seuraavana aamuna aloitimme aamiaisen jälkeen paluun kohti etelää. Suuntasimme suomussalmelaisen ystävämme Lea Matero-Seppäsen pihaan, jonne jätin vaunumme odottamaan syyskuisia synttäreitä. Kalastimme talon omalla, yksityisellä lammelle, jossa piti olla hyvä haukikanta, mutta tyhjää saimme sieltäkin. Kävin myös v. 2007 äkkiä edesmenneen Mauri Seppäsen – hyvän ystävän ja kalakaverin – haudalla sytyttämässä kynttilän.
Sunnuntaiaamuna lähdimme viimein kotia kohti ja koukattuamme Viitasaaren kautta – vanhemman tyttäremme luona pikavisiitillä – olimme iltaseitsemältä Kiukaisissa, josta Jussilla oli vielä reilun tunnin matka kotiinsa Kaarinaan.
Kaikkiaan monivivahteinen ja -vaiheinen kalastusmatka, tosin saaliillisesti ei mikään ennätys, mutta opinto- ja kokemusmatkana antoisa. Tutustuimme mm. pariin jokeen, jotka eivät ihan ensimmäisten joukkoon lukeudu tulevia kalastusmatkoja suunniteltaessa. Tapasimme myös samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa ystävystyimme, näin varsinkin Peerassa. Sain opastettua pari aloittelevaa perhokalastajaa heittämisen nikseihin ja itseäni onnisti Haukijärvellä oikeinkin mukavasti.
Vastoinkäymisiltäkään emme ihan välttyneet. Eräänä iltana Raattamassa Jussi huomasi yhden vaunun renkaista tyhjenneen, mutta talon väen ystävällisellä avulla – tunkki ja ristikkoavain lainaksi – saimme seuraavana aamuna pyörän pois ja ajoimme Muonioon huoltamolle, jossa rengas korjattiin asiakasystävälliseen seitsemän euron hintaan.
Matkaa kertyi mittariin kaikkiaan hieman yli 4000 km, jota voi pitää aika normaalina kesän pohjoisen matkoilla.
Vaunu pelasi moitteitta ja mahduimme kahteen mieheen asumaan siinä loistavasti.
Itse hääräilin kokkina, Jussi hoiteli astiat puhtaiksi ja siivoukset toimitimme porukalla. Työnjako toimi, eikä kumpaakaan meistä tarvinnut ”nyrkillä ojentaa”, joten matkaamme voi kaiketi pitää kutakuinkin onnistuneena.
Peera kutsuu myös kesällä 2010, eli lukijamatkalle on jo ilmoittauduttu ja sen jälkeen suunnataan Inarijoelle seuran kimppamatkalle. Käsivarren Lappi on maisemaltaan hyvin erilainen, kuin vaikkapa Inarijoella.
Karuudessaankin mukavaa katseltavaa ja ainakin komeiden siikojen saantiin sillä suunnalla lienee mahdollisuuksia, vaikka Könkämäenon suurharjukset ja taimenet jäivätkin meiltä kokematta. Jäävätkö tänä kesänä, siitä joskus myöhemmin ja kaipa Inarijoen matkastakin jotain kirjoitettavaa karttuu.
Perästä kuuluu, sano….
Ilkka
