Jo vuosia sitten sovimme Seppästen, eli Maurin ja Lean kanssa matkasta Ljunganille otsikon ajankohtana. Maurin yllättävän, pysähdyttävän ja äkkinäisen poismenon takia joukkomme kutistui kuitenkin vain kolmeen, eli ainoastaan matkanjärjestäjämme/kalastusoppaamme, Leila ja minä olimme lähdössä matkaan kyseisenä päivänä.
2.10 illansuussa noudimme matkanjärjestäjämme kotoaan, kävimme normaalirutiinin mukaisen ruokaostoskierroksen Turun Länsikeskuksen Citymarketissa ja hyvissä ajoin olimme satamassa odottamassa Sea Wind aluksen lähtöä Tukholmaan.
Silmiinpistävää oli matkustajien vähäinen määrä, mutta ehkä tiistaipäivällä oli oma osuutensa asiaan. No, saisipa ainakin matkustaa rauhassa eikä tarvitsisi jonottaa aamiaisella ajattelimme, kuten ei sitten tarvinnutkaan.
Laivamatka sujui useiden matkojen tuomalla rutiinilla ja aamiaispöydässä hyvin tankanneina pujahdimme Tukholman liikenteeseen. Kaupungin sokkeloista selvittyämme, matka kohti Njurundabommenia jatkui kerrassaan joutuisasti, johtuen osittain Uppsalan uudesta ohitustiestä. Runsaan neljän tunnin ajon jälkeen saavuimme upeassa syysruskassa kylpevään Ljunganin laaksoon. Kalastusluvat oppaamme hankki paikalliselta Statoil huoltamolta ja tarttuipa hänen mukaansa myös jokunen kertakäyttögrilli.
Majoitusmökki oli entisellä paikallaan, mutta pikku uudistuksia oli havaittavissa. Saunan pukuhuoneeseen oli ilmestynyt valo ilmeisesti suoraan Amsterdamin punaisten lyhtyjen kadulta. Siltä lampun valo ainakin näytti. Suihkukaappi joka ennen sijaitsi mökin takana, oli siirretty saunan välittömään läheisyyteen, tosin edelleen se sijaitsi ulkona. Myös isompi lämminvesivaraaja oli kytketty, joten lämmin suihkuvesi ei ainakaan loppuisi.
Näytti siltä, että odotettavissa olisi mukava ja ulkoisilta puitteiltaan viihtyisä sekä ”värikäs” retki. Ainoa pienen varjon etukäteen heittävä seikka oli veden vähäisyys ja hitaahko virtaama joessa, mutta se ei lopulta ollutkaan haitta, vaan ihan päinvastoin.
Leila oli kauaskatseisena valmistanut jo kotona einestä, jota lämmitimme mökille päästyämme ennen kalastuksen aloittamista. Laiva-aamiaisesta oli kulunut vatsojemme mielestä riittävästi aikaa ja saisihan sitten riehua joella kunnolla, kun olisi ensin hyvin tankannut.
Syötyämme päätimme aloittaa kalastuksen kotipoolista, eikä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tapahtumia oli vähintäänkin riittävästi ja omaan perhooni tarttui lukuisa määrä harjuksia, sekä yksi meritaimen. Valitettavasti kaikki alamittaisia, mutta mukava niitäkin oli väsytellä.
Harjuksista osa oli ”siinä ja siinä”, mutta olimme sopineet keskenämme ottavamme vain reilun kokoisia ruokakaloja. Reissu oli siis alkanut paljon lupaavammin, kuin mitä vesitilanne oli antanut ymmärtää.
Myös muilla oli ollut kalallisia tapahtumia, joskaan ei ehkä siinä määrin kuin itselläni.
Illalla mietimme saunan lämmittämistä, mutta päätimme jättää sen tuonnemmaksi ja tyydyimme pariin pieneen kompassikonjakkiin, sekä kalastusoppaamme loihtimiin grillimakkaroihin.
Seuraavana aamuna lähdimme aamiaisen jälkeen Mjösund nimiseen pooliin kokeilemaan, josko siellä olisi ottihaluisia meritaimenia paikalla.
Ei ollut, mutta harjuksia sitäkin runsaammin. Ja minkälaisia. Suurimmat 40 cm/700 g ja hieman pienempiä ruokakaloja lukuisa määrä. En muista sellaista harjuksenkalastusta ennen tapahtuneen kyseisellä poolilla, toki vettäkin on aiemmilla käynneilläni ollut melko lailla runsaammin. Pieni kuulapäänymfi tai – pupa oli päivän ottikone, kunhan pää oli kultainen. Muun värisellä kuulapäällä sidotut perhot eivät kelvanneet. Myös oppaamme koukkuun sidottu pieni Green Butt kelpasi harreille melko hyvin.
Välillä oli lähdettävä syömään ja Leila keitti Lapin Ukon porokeittoa, joka maistuikin melko muikealta ja eksoottiselta. Keiton resepti on ”Leilan salainen”, eikä hän päässytkään kalastusoppaamme kanssa sopimukseen sen siirtämiseksi oppaan reseptikirjaan.
Ruokailun ja pienen lepohetken jälkeen suuntasimme ns. ”salanivalle”, josta Leila ja oppaamme tartuttivat kerrassaan kaamean määrän harjuksia. Suurimman osan he palauttivat kasvamaan, joskin joitain ruokakaloja sentään ottivat. Oma roolini jäi lähes pelkkään katselijan osaan, jos aamupäivällä olinkin saanut hieman ”loistaa”. Mukava oli katsella muidenkin väsytysoperaatioita, eikä omakaan kalastusrupeamani sentään ihan tyhjää ollut.
Ns. salanivalle kulkeminen vaatii hieman kävelyä ja lisäksi jyrkän ”liukumäen” laskemista, mutta sieltä pois pääseminen onkin sitten melko lailla työläämpää. Lähes pystysuoraa hiekkarinnettä ylös ja tuntuu, että jalat tekisivät ainakin kolmen rinteen edestä töitä sitä noustessa. Aikamoisen puhinan säestämänä palasimme iltapäivän tapahtumiin tyytyväisinä viimein autollemme.
Illalla oppaamme lämmitti saunan ja ”taikoi” kahdesta kertakäyttögrillistä savustuslaatikon, jossa harjukset savustuivat saunomisemme aikana. Me vanhat jäärät, Leila ja minä, saimme kunnian aloittaa perhesaunalla ja kolmas matkamme jäsen kohteliaana kävi jälkeemme makoisissa löylyissä.
Iltapalaksi nautimme siis savuharjuksia roseviinin kera, eikä yhdistelmä ihan hassummalta maistunutkaan.
Takana kaksi hienoa, tapahtumarikasta kalastuspäivää, eikä muussakaan serveerauksessa ollut toistaiseksi moittimista.
Uusi aamu ja uudet kujeet, sanotaan, mutta meilläpä noudatettiin vanhaa kaavaa. Eli ensin kunnollinen munapekoniaamiainen, jonka jälkeen taas Mjösundiin. Päivä oli eilistä huomattavasti hiljaisempi, eikä muutamaa alamittaista harjusta lukuun ottamatta tapahtumia ollut. Kolmisen tuntia kalastettuamme päätimme palata majapaikkaan ja oppaamme lupautui keittiövuoroon. Maittavan kanariisiaterian jälkeen keskustelimme hetken ”salanivalle” lähdöstä, mutta päätimme jäädä kotipooliin. Opas lipui veneellä alavirtaan ja minä kokeilin ylävirrasta perinteisemmin, eli kahlaamalla. Leila jäi lepäämään ja potemaan särkevää olkaansa, mutta ilmestyi kuitenkin myöhemmin kaverikseni.
Lopettelimme iltakuuden maissa ja oppaamme oli lopettanut jo hieman aiemmin, mistä kieli saunan piipusta kutsuvasti nouseva savu. Saunottuamme ilta kului normaalisti, rupatellen ja uusia ”kujeita” pohtien. Taisipa siinä jokunen Hot Wing’s kanankoipikin löytää tuulensuojan ja taas oli mukava kallistaa pää tyynyyn.
Lauantaina 6.10 oli edesmenneen ystävämme Mauri Seppäsen siunauspäivä ja ennen kalastuksen alkua sytytimme kynttilän, sekä vietimme lyhyen hiljaisen hetken hänen muistokseen. Kyynel vierähti silmään kynttilää sytyttäessäni, koska hyvän ystävän ja mainion, opastavan kalakaverin menetys on ollut raskasta.
Leilan jäädessä kotipoolin päivystäjäksi (taitaa olla meillä Lehtisillä tapana), me oppaamme kanssa painuimme jälleen Mjösundiin, josta hän saikin muutaman harjuksen. Minun saaliikseni jäi yksi ainut pieni harjus ja epäilinkin käyttäneeni jo kaiken tuurini edellisten päivien aikana.
Olin luvannut olla tänä päivänä myös keittiövastuussa, mutta palattuamme Leila oli ehtinyt aloittaa ruoan valmistuksen, joten se siitä keittiövuorosta. Ruoka oli ”väärästä” kokista huolimatta jälleen erittäin maittavaa.
Syötyämme suunnistimme jälleen oppaamme kanssa ”salanivaan”, mutta Leila ei viitsinyt lähteä rämpimään pystysuoralle hiekkaseinälle, kuten hän asian ilmaisi.
Kokeilin ensin paria perhoa, jotka eivät kaloille kelvanneet, mutta sitten kaverini kehotti kokeilemaan superpupaa, eli ”ruotsinryssää” ja se naula veti. Reijo ”Repa” Kaartisen entinen poolin harjusennätys siirrettiin historian lehdille pölyttymään ja melko kirkkaasti. Repa saakin painaa ”pitkää päivää salanivalla” jos aikoo hankkia ennätyksen takaisin itselleen. Enpä muista kalastukseni olleen koskaan ennen niin ”hauskaa” ja koska mittakalojakin oli joukossa, en toivo kenenkään ajattelevan kyseessä olleen kalojen kiusaamisen. Sellaisesta ei luonnollisestikaan ollut kysymys.
Oppaamme tartutti myös harjuksia melkoisen määrän, sekä n. 40 senttisen taimenen ja näimme myös iltapäivän aikana komean tummahkon kalan hypyn aivan hänen edessään. Liekö ollut peräti iso lohi, mutta komean molskahduksen sai aikaan.
Leila oli oman kalastuksensa aikana saanut kotipoolilta mittaharjuksen ja olipa hänellä ollut myös meritaimen hetken kiinni, mutta valitettavasti ravistanut itsensä vapaaksi. Eli tapahtumarikas päivä usealla eri rintamalla.
Ilta sujui jo totutulla ja hyväksi havaitulla rutiinilla, eli ensin saunaan, sitten iltapalaa, jonka virkaa toimitti tällä kerralla grillattu makkara joka maistui poikkeuksellisen makealta loistavan kalastuspäivän päätteeksi.
Viimeisen päivän aamuna kopaisimme vielä kotipoolia jonkin aikaa, mutta koska joki tuntui hiljentyneen ottihaluisten kalojen osalta, aloimme hiljalleen pakata tavaroitamme.
Päiväaterian valmistus lankesi minulle ja syötyämme sekä siivottuamme jälkemme, suuntasimme kohti Tukholmaa. Matkan ehkä visaisin osuus oli vielä edessä, koska SeaWind-Line oli lopettanut iltavuorot Tukholmasta Turkuun ja olisi löydettävä Viking Linen lähtösatamaan, Slussenin ”kainaloon”.
Tukholmassa hieman seikkailimme johtuen osin vilkkaasta liikenteestä sekä siitä, ettei kellään ollut ihan selkeää kuvaa reitistä, mutta viimein löysimme oikean sataman ja sain huokaista helpotuksesta. Olinhan kuitenkin ollut ajomiehenä ja ”tietenkin” syypää kaikkiin sekaannuksiin, kuten kuskin kohtaloon on sidottu.
Nopeasti pääsimme lähtöselvitykseen ja sen jälkeen laivaan, jossa matkapölyt kurkuista karistettuamme päätimme nauttia tämänkertaisen matkamme viimeisen aterian a la Carte ravintolassa. Ruoka oli maittavaa, kuten sen tasoisessa ”ruokalassa” kuuluukin ja vielä hetken katseltuamme tanssiravintolan melko aneemista sykettä, painuimme nukkumaan.
Aamulla ajoimme vielä hämärässä kylpevään kotikaupunkiin, joka otti meidät vastaan hyvin ystävällisesti. Nimittäin ystävällisen konstaapelin muodossa, joka toivotettuaan hyvät huomenet sanoi: ”Puhalletaanpas tähän pilliin reippaasti, kiitos”.
Mittarit näyttivät nollaa, kuten odotettua ja vietyämme kalastusoppaamme kotiinsa, ajoimme matkamme viimeisen etapin. Yksi Ljunganin matka oli siis jälleen saanut päätepisteensä. Kolmikkomme matka onnistui yli odotusten vaikka mittataimen jäikin puuttumaan, enkä osaa ajatella, että enempää elämyksiä kykenisi suodattamaankaan muutaman päivän mittaisella matkalla.
Joka osaltaan matka oli siis antoisa, ei pelkästään upean ruskan tai ”mahdottoman” harjussaaliin takia. Säiden haltija oli myös puolellamme ja saimmekin nauttia keskiruotsalaisen syksyn parhaista ja kauneimmista hetkistä.
Matka oli jälleen kerran osoitus myös siitä, että olosuhteiden ollessa ”epänormaalit” ei kaiken tarvitsekaan mennä päin honkia.
Toki matkamme olisi ollut vieläkin antoisampi jos olisimme saaneet toteuttaa sen alkuperäiseksi suunnitellulla porukalla, mutta ihminen on määrättyjen asioiden edessä voimaton.
Hyväksi lopuksi, suurkiitos Leila. Kanssasi oli mukava kalastaa ja matkustaa jälleen kerran, vaikka pistitkin minut ajamaan mennen tullen. Ensi kerraksi yritän saada takapenkkipaikan, mutta miten siinä kävi, siitä joskus myöhemmin.
Ilkka
