SVK:n Viestintätoimikunnan syyskokousmatkalla minulla oli ilo tutustua isoon Koirajärveen ja sen perusteella varasin majoituksen Koirasalmen luontotuvalta otsikossa mainittuun lokakuun viikonloppuun. Leilan, Mikan ja itseni lisäksi matkaan ilmoittautuivat Juhani ”Jussi” Tuomi Piispanristiltä ja Hannu Vehmanen Turusta. Kummatkin tulivat Kiukaisiin jo torstai-iltana, yöpyivät luonamme ja matkaan lähdimme kukonlaulun aikoihin perjantaiaamuna. Perillä Salamajärven kansallispuistossa olimme hieman puolen päivän jälkeen ja ensiksi päätimme tankata itsemme Leilan jo kotona valmistamilla valkosipulikermaperunoilla sekä lihamurekkeella.

 

Sen jälkeen olisi mukava lähteä polttamaan kaloreita järvelle. Ruoan lämmetessä kokosin pari perho-onkea, koska aioimme kalastaa pelkästään perhoja soutamalla.
Maittavan aterian jälkeen suuntasimme järvelle, me kolme omassa veneessämme, Jussi ja Hannu omassaan. Yhden matkan ”kokemuksella” opastin toista venekuntaa ja suuntasimme järven pohjoispäähän perhot vedessä. Meillä siimoina kärkiuppoavat ja toisen veneen miehistöllä siinä vaiheessa kelluvat perhosiimat.

 

 

Pitkälle emme kerinneet, kun Leilan vapa vääntyi mutkalle ja kohtuullisen nopeasti 47 senttinen taimen oli haavissa. Soudeltiin edelleen ja järven pohjoispää osoittautui kalapaikaksi, kuten olin ounastellutkin. Melko peräkkäin Leilan onkeen tarttui kaksi n. nelikymppistä taimenta, mutta ne hän laski takaisin. Kiertelimme kivikoita ja pian oli Mikan perhossa kala kiinni. Stereona kiljuimme ”kelaa, kelaa”, jonka seurauksena ”äijä” hermostui ja työnsi ongen käteeni tokaisten: ”Kelaa itte”. Niin sitten kelasin kalan haavittavaksi, joten saldonamme oli kaksi ylös otettua taimenta. Muutaman tunnin kuluttua palasimme rantaan, josta lähdin vielä Jussin ja Hannun soutajaksi iltakalaan. Ja kala siltäkin reissulta tuli, eli Jussin taimensaldo tuli avatuksi. Oli muuten elämänsä ensimmäinen perhotaimen. Rantaan päästyämme oli jo melko pimeää, mutta Koirasalmen luontotuvan valojen avulla oli hyvä suunnistaa venevalkamaan. Mainittakoon, että Jussin ja Hannun tapahtumina oli päivän aikana ollut viisi tärppiä, mutta ei yhtään kunnolla tarttunutta. Iltaa vietettiin kevyen after fishing’in merkeissä ja hyvissä ajoin painuttiin pehkuihin keräämään voimia seuraavaa päivää varten

 

 

Lauantaiaamuna lainasin Jussille upposiiman ja kehotin myös Hannua laittamaan kärkiuppoavan onkeensa. Ja sitten taas menoksi. Sovittiin, että Leila hoitaa alkuun aluksemme soutamisen ja hyvin hän siitä selvisikin, vaikka tuuli oli aavistuksen reippaampaa kuin perjantaina. Oli sovittu, että venekuntien makkaratauko pidetään järven pohjoispään laavulla ja sinne pikku hiljaa mennessämme Mika näytti osaamistaan. Kalan tartuttua, hän kelasi sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan veneen vierelle, josta Leilan oli helppo haavia saalis veneeseen. Melko pian hänen perhoaan kävi kala tukistamassa pariinkin kertaan, kuitenkaan tarttumatta. Jatkettiin matkaa ja vaihteeksi minun perhooni tarttui kala, joka pääsi papin käsittelyyn. Tehtiin laavun lähistöllä pienehköä lenkkiä ja jälleen Mikan perhoon tarttui kala, joka kuitenkin katkoi perukkeen ”haavin mitan” päässä veneestä. Harmillista, mutta kuulunee kalastukseen. Kalalle jäi muistoksi kaunis ”huulikoru”, nimittäin perho nimeltään Sinivihreä. Jäi tunne, että oliivirunkoinen olisi ollut ”kova sana”. Harmi vain, etten ollut sitonut mukaamme kuin yhden sellaisen. Se turhasta itsevarmuudesta.

 

Rantauduimme laavun rantaan ja toinen venekunta heti perässä veneessään kaksi kalaa. Molemmilla yksi kuten saimme kuulla, eli siimojen vaihto oli ilmeisesti auttanut.

Tehtiin tulet, korvennettiin ja nautittiin makkarat, jotka maistuivatkin todella hyviltä.
Tuuli oli edelleen hivenen koventunut joten vaihdoimme Leilan kanssa soutajan paikkaa. Kierrettiin lahdella lenkkiä ja Leilan perhoon tarttui kala laavun kohdalta. Matka jatkui, välillä vähän tuulenkin viemänä ja erästä saarta kiertäessämme Mikan vapa taipui jälleen kaarelle. Kalahan sieltä tuli ja ”äijä” myhäili tyytyväisenä. Taisimme myös hieman kehua hänen toimintaansa kalaa väsyttäessään.

Päätimme sen tapahtuman jälkeen suunnata kotirantaan, koska alkoi olla ruoka-aika ja aterioiden valmistamiseen menisi kuitenkin jokunen tovi.

 

Ruokailtuamme lähdimme Hannun kanssa iltapäiväkalaan, mutta Jussi passasi sen reissun valitellen soutamisesta kipeytyneitä hartioitaan. Otettiin Hannun kanssa sellainen jako, että minä soudan ja hän saalistaa. Kiertelimme pikku saaria ja kivikoita, eikä aikaakaan kun ns. ”ottikivien” välistä tarttui. Kalan Hannu väsytti rauhallisesti, mainiten, ettei ”tässä muilla ole kiirettä kuin kalalla”. Hommaa olikin mukava katsella. Jatkoimme matkaa kierrellen järveä, mutta kun sauna-aika alkoi lähestyä, päätimme palata rantaan.
Illemmalla saunottiin sitten miesporukassa ja uimassakin tuli käytyä. Tosin isoa lenkkiä ei alle kymmenasteisessa vedessä ”viitsinyt” uida, mutta tulipahan virkistäydyttyä pariinkin kertaan. Ja aika pian uni taas maistui, happea ja hauskaa oli tullut nautituksi siihen malliin päivän aikana.
Perjantain ja lauantain yhteinen saldo oli parempi kuin kukaan oli osannut edes toivoa. Hannulla yhteensä kolme ylös saatua, Jussilla kaksi, Mikalla neljä, Leilalla kaksi ja minullakin sentään jo yksi itse saatu. Mikan ensimmäisen laskimme hänen kalakseen, vaikka kelasinkin sen veneen viereen.

 

 

Sunnuntaiaamuna ei muilla ollut kalastushaluja kuin Jussilla ja minulla, koska tuuli oli hivenen kääntynyt ja entisestäänkin koventunut. Niin lähdimme kahteen pekkaan soutamaan, minä jälleen moottorina, etsien vähemmän tuulista järven osaa. Pitkälle emme päässeet, kun perhossani oli päivän ensimmäinen taimen, joka otettiin myös veneeseen. Jussi oli laittanut perhokseen vaimonsa tiettävästi ensimmäisen sidoksen ja aikamme koluttuamme saarien väliköitä, hänenkin perhonsa kelpasi. Kala haavittiin ja matka jatkui. Kahden edellisen päivän ottipaikoille en viitsinyt soutaa, sen verran kovin jo puhalsi. Palasimmekin melko pian kohti kotirantaa ja keskeltä pientä selkää otti onkeeni 46 senttinen taimen.

 

 

No, rantaan päästyämme Leila kysyi lähtisinkö vielä Mikan soutajaksi ja mikäs siinä, kalamiehelle on lähdettävä, vaikka nahattomin kämmenin. Tosin omani eivät kolmen päivän soutamisesta olleet lähelläkään nahattomia, joten matkaan vaan ja Jussikin lähti vielä mukaan. Kerkisimme kierrellä kivikoita jo sen aikaa, että Mika tuskastui sanoen: ”Ei tule mitään tärppejä”, kunnes parin pikku saaren välistä otti kaunis taimen ”äijän” perhon.
Jussin toimiessa haavimiehenä kala oli melko pian veneen laidan turvallisemmalla puolella ja saatoimme aloittaa matkan kohti venevalkamaa. Eikä kai hetkeäkään turhan aikaisin. Pikku selällä soutaessani nousi yht’äkkiä sellainen tuuli, että järvi oli hetkessä pelkkänä vaahtopäänä. Lisäksi alkoi vielä sataa. Onneksi olimme jo lähellä kotirantaa, joten selvisimme pelkällä säikähdyksellä, eikä mitään paniikkia tai vaaratilannetta syntynyt.

 

 

Yhteensä kolmen päivän saldoksi tuli kahdeksantoista veneiden vieressä käynyttä kalaa, joista kaksi laitettiin takaisin. Otimme siis ylös kaikkiaan kuusitoista, kuitenkin jokainen kala reilusti yhteisiin lupakiintiöihimme mahtuen. Mika oli reissun ”äijä” saaden viisi, me muut miehet kolme kukin ja Leila kaksi, mutta hänen saldonaan oli reissun komein, se ensimmäinen, 47 senttinen. Hän myös ainoana päästi pari pienempää kalaa takaisin, eli neljä hänenkin kokonaissaldokseen. Minun jälkimmäinen sunnuntain kalani oli sentin reissun isointa lyhyempi ja muut ryhmämme saamat kalat 42 – 44 senttisiä, mikä lienee yleisin Koirajärven istukkaiden mitta. Ainuttakaan kalaa emme punninneet, eli kalojemme painot jäivät merkityksettömiksi.

 

 

Vapoinamme oli vitos/kutosluokkaiset ja niillä oli todella mukava väsytellä ajoittain melko vauhdikkaitakin ”tanttuja”. Siimoina tuntuivat toimivan parhaiten kärki- tai koko mitaltaan uppoavat. Perhoista toimivat kaikki, joissa oli sinistä, mutta J.R.Fishmaster (ei sinistä) osoitti siltikin jälleen kyntensä, ollen ottiperhona noin puolelle kaloistamme. Sinivihreä olisi voinut päihittää ”Fissun”, mutta sitä ei siis päästy toteamaan kalan (tai kalastajan) katkaistua perukkeen. Monista lyhyenä aikana sattuneista tapahtumista päätellen se olisi voinut olla hyvinkin toimiva väriyhdistelmä, mutta asia tarkistettaneen ensi vuonna. Sille reissulle teen muutaman varaperhonkin, koska ensi vuonna Koirajärvelle mennään varmasti uudelleen. Sen verran mukavaa hommaa soutu-uistelu perhoa vetäen on. Saa raitista ilmaa kauniissa ympäristössä, liikuntaa soutajalle ja myös kaloja silloin tällöin. Soutamista tulikin harrastettua melko lailla, mutta mitäs, mukavaa hommaahan se oli ajoittaisista tuulenpuuskista huolimatta. Eikä tullut vilu.

 

Koirasalmen luontokeskus on entinen tukkikämppä, tarjoten majoitushuoneita neljälle kerrossänkyineen, ison keittiön ja muhkeat yhteiset tilat ruokailuun sekä muuhunkin ajanviettoon. Alakerrassa suihku- ja WC-tilat ja lisäksi asuinkerroksessa yksi WC. Rannassa kohtalaisen kokoinen sauna, jonne neljä miestä mahtui mukavasti nauttimaan hyvistä löylyistä. Paikassa on mahdollisuus myös aamiaiseen ja ruokailuun, mutta niistä on sovittava erikseen majoitusta tilatessaan.
Keittiö oli koostaan huolimatta välillä melko ahdas, johtuen samaan viikonloppuun osuneesta Retkiruoka-kurssista. Porukkaa olikin keittiössä välillä niin, että ”päät yhteen kolisivat”, mutta uskon jokaisen kyenneen tekemään sen mitä oli aikonutkin. Jos ei muuten, niin hetken vuoroaan odottaen. Kurssilla oli myös kotiseutumme väkeä. Vieläpä niin, että rouva Vahtola toi seurakaverini Tonin lähettämät terveiset henkilökohtaisesti Koirasalmelle, osallistuessaan kyseiselle kurssille.

 

Koirasalmen isäntä Markus Sirkka, on leppoisa, ystävällinen, mukava ja avulias mies. Hänen yhteystietonsa löytyvät osoitteesta Sirkka Experience jos kuka mielii Koirajärville kalastamaan.
Tämän syksyn (2010) osalta kannattanee pitää kiirettä, koska ensimmäinen räntäsade tuli sunnuntain myräkän mukana ja kotimatkallemme osui pari raekuuroakin. Eli syksy oli ainakin tilapäisesti muuttumassa jo orastavan talven tuntuiseksi, eikä avovesikausi järvillä lienekään enää kovin pitkä.

Ensi kesän matkaamme jo mietitään ja kukapa tietää, vaikka suunnitelmiin otettaisiin myös seuran kimppamatka Salamajärven kansallispuistoon.

Siitä – ja kimppamatkasta jos sellainen toteutuu – kuitenkin sitten joskus myöhemmin.

Ilkka