Se on sitten ventti

Tämä kirjoitus ei ole perhokalastusjuttu. Tämä on kunnianosoitus Ossille, sisäsavolaiselle kalamiehelle ja muikunpyytäjälle. Hän veti nuottaansa runsas puolivuosisata sitten, aikakaudella jolloin tämän päivän kalastustekniikasta, koneista ja apuvälineistä ei vielä paljon edes uneksittu.

Ossi istuu hevosreessä nuottakasan päällä ohjakset tukevasti karvanahkarukkasten peittämissä nyrkeissä. Ollaan menossa muikkunuotalle ensimmäistä kertaa näillä jäillä.

Vasta kengitetyn Hipa- tamman terävät hokit pureutuvat peilikirkkaaseen alkutalven rautajäähän heleästi rouskahdellen. Välillä viisituumainen jää halkeaa ulvahtaen raudoitettujen kavioiden alla. Silloin Hipa aina ottaa säikkyen lyhyen spurtin kuin makuuksesta säikytetty jänis. Varmaan sen mieleen palautuu vieläkin sodan ryske, josta tamma selviytyi ehjin nahoin ja vieläpä takaisin entiselle isännällensä.
Joka kerta hevosen sännätessä Ossin itsehillintä joutuu lujille. Ohjakset kiristyvät entisestään niin, että tamman pää nousee kuin oltaisiin rodeossa.
– Hipa …kele ptruuu! Mittee se siinä töytyilöö, se jiä kyllä kestää vaekka välillä rytisöökii. Syysjiä on sitkeetä luatuva…

Nuottareessä takana istuu Ossin lankomies, ikämiessarjassa jo hänkin. Kaksi muuta reen kannoilla matkaavaa nuottamiestä ovat lankomiehen juniorit, juuri miehen ikään varttuvia riuskoja nuorukaisia. Nuotan lisäksi reessä on tarvittavat työkalut, jäätuurat, lapiot, uittohangot ja kelapukit. Muutama kalalaatikkokin on mukaan mahtunut. Ja vielä kolisee hinauskuormana köysilenkeissä pitkin jäätä kaksi paria sileäksi vuoltuja uittosalkoja, jotka sitten apajavesille päästyä naulataan ja sidotaan kahdeksi parikymmenmetriseksi nuottaköysien uittoriuuiksi.
Apajavedet minne ollaan menossa, ovat viitisen kilometriä kotimökin nuottarannasta, Orisaaren selällä siinä, missä syvä selkävesi alkaa sileäpohjaisena madaltua saareen päin.

Ossi, juro mökin isäntä ja armoton kalamies, siristää tuuheiden kulmakarvapehkojen alla valppaina tähyileviä silmiään. Menosuuntaa tähyillen hän tohauttaa rukkaskädelläkin helposti niistettävää komeaa tuulenhalkaisijaansa ja huutaa vastatuuleen:
– Ehjältä näättää jiä, ei ou vielä reppeilly niitä …keleen laeroja. Ei tarvihe niitä varroo. Viime talavena piti olla viikko poes nuotalta, kun repäsj niin jumalattoman laeron läpi selän, että ei piästy ylite. Ja kalloo oes just sillon tullunna ihan ruokottomasti. Siinä jäe suamata aenakii puoli taskullista riihikuivoo setelirahhoo.
Toki lankomies ja juniorit tilapäisinäkin nuottamiehenä nuo Ossin lairot tietävät. Railoista tietenkin puhutaan, joskin Ossilla on siitäkin sanasta oma versionsa.

On se vaan ihme ukko tuo Ossi, oikea sisukas suomalainen. Perusti perheen sotien välissä vaimonsa Saimin kanssa ja asutti pikku tilan järven rannalla. Kuusilapsiseksi kasvaneen perheen elannossa on muikku näytellyt tärkeää osaa, vaikka leipävilja, perunat ja kahden lehmän anti ovatkin kotoista muonavaraa. Muikkunuotta jonka päällä Ossi nyt istuu, on Ossin silmäterä ja leipähammas. Pyydys, niin kuin hän nuottaansa kutsuu, on pauloitusten ja kokoamisen osalta pitkälle miehen omaa tekoa. Naapurit sanovatkin joskus, että ”luultavasti se Ossi on verkkokäpy kourassa syntynnäkkii”.

Ossi riisuu karvanahkarukkaset, kaivaa tupakkavehkeet taskusta ja alkaa hitain, vakain liikkein kiertää Jymy-sätkää känsäisten sormiensa välissä. Saatuaan sätkän palamaan kopeloi mies toisella kädellään sarkatakkinsa kaulusta paremmin pystyyn. Itse Ossin ompelema on takki, samoin kuin jalassa olevat sarkahousutkin. Eikä siinä vielä kaikki.

Isänsä ompelemiin sarkahousuihin piereskelevät myös kaikki hänen kolme poikaansa, joista yksikään ei vielä ole nuottamiehen ikäiseksi ja kuntoiseksi varttunut. Eipä moni päältä päin katsoen arvaa, että tuon juron kalamiehen lakin alta löytyy myös itseoppinut räätäli. Ossin jokasyksyiseen ohjelmaan kuuluukin kaupunkireissu, jolla tehdään hankintoja pyydyksen korjaamiseksi tai sen verkkojen ja köysien uusimiseksi. Paluukuormassa on aina myös sarkapakka neuloineen ja lankoineen. Kilahteleepa repussa toki myös lääkettä vilustumista tai vain muuta satunnaista tarvetta varten.
Siellä leivinuunin lämmössä Petromaksin valossa Ossi sitten talvi-iltoina ja kalastuksen välipäivinä ryhtyy räätäliksi. Hän raivaa pirtin pöydän tyhjäksi, ja levittää siihen sarkapakkansa. Mies kaivaa kotelosta esille pyöreälinssiset silmälasit, joiden sankojen ohuet päät kiertyvät jousen tavoin korvanlehtien taakse. Kun lasit on asennettu tukevan nenän kannatukselle, niin sitten alkaa ompelutyö. Lapikasjalka polkee Singeriin sopivasti vauhtia, ja neula liikkuu hitaasti mutta varmasti näpeissä kuin verkkokäpy ikään. Ja tulosta syntyy. Eivät ne ole mitään muodin viime huudon luomuksia, mutta sopivan kokoisia, ehjiä ja lämpimiä pitovaatteita kuitenkin. Ja itse tehtyjen housujen lopulliseksi hinnaksi jää vain muutama kymmenen muikkukiloa.

Pari kertaa vuodessa tapahtuu Ossin yksitoikkoisessa kalamiehen elämässä arkirutiineista poikkeavaa. Silloin on aina sunnuntaipäivä,ja miehellä puhtaat pyhähousut jalassa ja naamavärkki sileäksi ajeltuna. Ossi kaivaa kaapista pullon, narauttaa korkin ja istahtaa pöydänpäähän vaki-tuoliinsa. Tupakkavehkeet pöydällä ja pullo lattialla pöydänjalan vieressä mies kohta hyräillen tavoittelee tuttuja säveliä. Hetkeä myöhemmin hän hakee nurkassa olevasta perintökirstusta vanhan flanellipaidan selkämykseen käärityn soittopelin jousineen. Ihan oikea viulu, sekin omatekemä, ja vieläpä tekijänsä käsissä kauniisti soiva. Alkuniusuttelujen jälkeen Ossin repertuaari tavallisesti alkaa Eldankajärven jäällä, jonka säveleet pian kiirivät vahvoina ilmoille pirtin joka soppeen. Hämmästyttävästi kalamiehen paksut sormet löytävät oikeat sävelet soittimen kieliltä aivan oikeassa järjestyksessä samalla, kun lapikasjalka vemputtaa lattiaa vasten rahallista tahtia. Hetkeä myöhemmin mies jo laulaa möreällä, hieman horjahtelevalla yläbassolla:
– On siellä tallattu, on maita vallattu, on laukaistu miinojaa, ja Annastiinojaaa…
– No Ossi, Outkos siinä… Elähän nyt kovin innostu. Nuita sotalaaluja se aena haekaeloo, kiellettyjähän ne nyt on, ja rumia sanojakkii niissä… Lapsettii tuossa kuunteloo korvat hörössä. Jos se on pakko laaloo, niin örrittäsit vaekka kansanlaaluja. Nättiä säveltä niissäkiin löytyy, eikä ruokottommuuksista tietookaan.
Vuosien varrella Saimi on tullut tuntemaan elämänkumppaninsa ja tietää kiellot turhiksi. Tietää senkin, että kohta on vuorossa lauluja, joiden sanat ovat melko ryssäpitoisia ja kaikkea muuta, kuin kansanlauluja. Jotenkin hän kuitenkin ymmärtää, näiden olevan Ossille niitä harvoja ohi kiitäviä onnen tuokioita, jolloin juron kalamiehen karskin kuoren alla piilevä herkkä Ossi hetkeksi pääsee esille. Harmit ja jokapäiväisen elämän huolet väistyvät niinä hetkinä, ja nuottamiehestä tuntuu mukavalta niin, kuin kissaa myötäkarvaan silittäisi.

Tullaan Orisaaren apajavesille. Ossi tähyilee tuttuja maamerkkejä moneen suuntaan, kääntää ajosuuntaa suorakulman verran vasemmalle ja ptruuttaa Hipan pysähdyksiin.
– Kyllä se pittää näeltä paekkeelta ruveta kokkeelemmaan. Tämä tok onnii nyt heleppoo hommoo, ihan melekeen leikin tekkoo. Ohuven jiän hakkoominen ei paljon haaviksija rasita, ja salon uittaminen kääp silimänäöllä niin kun tanssi, kun tuo jiä on läpinäkyvätä. Ei se monena syksynä ou näen hyvästi lykästännäkään. Liukastahan se on, mutta pittää koettoo kulukee sillä laella varovasti hipsettelemällä, että ei lepsaha perseelleen.

Työt alkavat. Ensin naulataan neljä salonpuolikasta kahdeksi parikymmenmetriseksi uittosaloksi. Juniorit hakkaavat hevosen kokoisen reiän jäähän nuotan laskinavannoksi. Sitten on vuorossa ämpärinsuun kokoisten uittoavantojen teko. Niitä hakataan uittosalon pituisin välein pitkän suorakaiteen muotoon. Apajan leveydeksi tulee neljä tai viisi riuskan kivenheiton mittaa, ja pituutta on tarkoitus saada apajalle puolisen kilometriä.
Ossi ja lankomies vetävät nuottaniput reestä jäälle, sitovat uittoköydet salkojen päihin, ja lykkäävät sitten salot jään alle uittoavantorivien suuntaan. Juniorien työnä on nyt uittaa köydet salkojen avulla hahlopäistä hankoa käyttäen avannosta toiseen aina apajan toiseen päähän sahattavalle nostoavannolle saakka.

Ossi ja lankomies lappavat hiljaa lipuvan nuotan jäältä laskuavantoon sitä mukaa, kun juniorit uittavat ja kelaavat pyydystä eteenpäin. Erikoisesti tiheäverkkoisten perien muodostaman kurenarullisen pussin päästäminen kädestä jään alle tai kesällä veneestä järveen on aina poikkeuksetta ollut Ossille kuuluva monopoli. Tuntuu kuin se olisi kuvannollinen ele, jonka hän ehdottomasti tekee itse. Aivan kuin kädellänsä siunaisi vetoon lähtevän pyydyksen.
Kun nuotta on saatu kokonaan veteen, ajetaan miehissä apajan toiseen päähän, jossa avataan neljännesaarin kokoinen nostinavanto. Pitkäpiikkinen jääsaha puree ahneesti kirkasta jäätä, ja pian on jääteli lykättävissä avannosta jään alle.

– Jätetään hevonen rekineen ja kalaloutineen tähän nostimen lähelle. Minä otan aesat irti reistä ja pistän ohjasperät kiini rein kaplaaseen. Pureskelkoon Hipa reistä heiniä siinä outellessaan, niin ei kää aeka pitkäks. Poejat, viskatkee loemi hevosen selekään ja laettakee sen reonat valjaehin välliin, että pyssyy puttoomata.

Ossi on seremoniamestari joka kokemuksesta tietää ja sanoo, miten tehdään. Lankomies tosin rohkenee välillä esittää omiakin ehdotuksia, mutta harvoin ne tulevat hyväksytyiksi. Juniorit ovat äänettömiä yhtiömiehiä, ja tekevät mukisematta ohjeiden mukaan, vaikka veteraanien selän takana joskus huomaamatta hymähtelevätkin.

Sydäntalven puolipäivä ja sen myötä vuorokauden kirkkain hetki on ohitettu, kun lähestytään nostoavantoa. Nuotta ui hitaasti mutta varmasti avanto avannolta kohti nostinta.
– Se ossoo muikku nyt olla arka ja voepi uija ihan pohjassa, kun tuo valo ja lumeton jiä sitä häekäsöö. Se on aena tämä alotus semmosta hakuammuntata. Suapi nähä montako loutoo myö suahaan tääteen…
– Luulishan nuita nyt aenakiin yli oman tarpeen tulevan, kun kuitennii kymmenen metrin syvvyyveltä piästään ruapasemmaan, arvelee lankomies.

Juniorit jo kääntelevät uittoja kulma-avannoilla kohti nostinta. Hetkeä myöhemmin he jo laahaavat salot ylös jäälle nostoavannon taakse.
Sitten alkaa varsinainen nuotan veto. Ossi näkee aiheelliseksi neuvoa lankomiestä, jonka kokemus nuottamiehenä on niukempi.
– Elä hyvä mies käsilläsj tuolla laella temmo, ei tämä pyyvvys riuhtomalla liiku. Ota vuan tämmönen hyvä takakeno, kantapiät tukevasti jiän kolosiin ja senkun suorin käsin nojjaelet raahallisesti koko rupin paenolla sinne kolomannen silimän suuntaan, niin sieltä se avannosta pyyvvys hissun kissun tulloo.
Viimeiset harvat verkot ovat jo jäällä, ja tiheiden alkaessa pirahtaa jokunen muikku jo avannossa.
– Katohhan katohhan! Kyllä siellä jottaen on kun yks jo kävi tuossa näätillä, toteaa Ossi. Alahhan poeka ottoo jo tarpomasaava ja pistellä hiljakseen sinne avantoon, ettei ne lähe viärään suuntaa ryntäelemmään. Elä iskettele vielä julumasti, ettei kovin kupli. Perät on meleko ettäällä vielä. Yhet tääspitkät tihheet tulloo vielä ennen niitä.

Nuotan perä lähestyy. Ossiin tulee kummasti lisää eloa ja miehen liikkeet reipastuvat silminnähden. Kun valkoiset kangaslaput yläpaulassa tulevat avannosta esille, huutaa Ossi;
– Jo näkkyy siklat kummallakkii puolella. Nyt suapi sillä tarpoemella pistellä niin paljon kun kerkii. Myö lapetaan nyt vuan ala-aenoo, niin suahaan perät kiini tältäkii puolelta.

Juniori tarpoo nuoruuden innolla niin, että vesi kuplii valkoisena kuin kosken kuohu, ja korkealle lentävät roiskeet kastelevat muovihaalariin pukeutuneen tarpojan naaman perusteellisesti.
Nuotan perä nousee avantoon. Mutta missä kalat? Ei näy sitä tuttua hopeisena kihisevää, veteen päin laajenevaa mälliä nuotan perissä. Vain joitakin muikkuja verkon silmiin sotkeutuneina.
Sitten karmea totuus valkenee. Nuotan perät ovat auki. Kurenaru on unohtunut Ossilta sitomatta, kun pyydystä laskettiin avantoon.
Ossi nostaa avonaisen nuotanperän silmiensä tasolle, ja katsoo sitä hetken kuin halvaantuneena. Saattaa melkein kuulla suhinan, kun ajatus kelaa vinhasti miehen päässä asialle selitystä keksien.
Sitten hän saa puhekykynsä takaisin:
– Voe jumalaata! Sikko aaki, ja kaekki kalat männä läpi! Koko pitkä päevä nelissä miehin tehtynä töetä niinkun urakkalaeset, ja kaekki tasan koeran persiiseen…

Sitten seuraa kaameata kiroilua. Sadattelua, josta ei tunnu loppua tulevankaan. Välillä mies kiertää nykivin, kiivaasti töpöttävin askelin parin metrin ringin ja paiskaa rukkasensa raivokkaasti jään pintaan. Ja taas tulee voimasanoja paljon peräkkäin ja sellaisella äänenpainolla, että heikkohermoista jo hirvittäisi.
Juniorit katselevat kohtausta vaieten ja lievästi peloissaan, mutta lankomiehen sietoraja alkaa ylittyä:
– Nyt piisoo, kuuletko Ossi! Leipäläpi tukkoon nyt ja heti, jos sulla ei ou muuta parempata sanottavvoo. Tuommosella jumalattomalla kirroelun loejentelulla taatusti mänetät taevasossuutes, jos se vielä tallella sattuu olemaan. Ei tämä asija nyt kirroomisella tule yhtään paremmaks, eikä tää mikkään mualimanloppu ou. Muistatko, sillon sovassa tuli paljon isompiakkiin vahingoeta, eikä myö niistäkään tuolla laella mesottu. Ylihuomenna tullaan uuvvestaan paremmalla tuurilla, sijotaan sikkonaru kiinni ja otetaan semmonen muikkulmälli, että johan vettää suuta vehnäselleen.

Rekensä vieressä korviansa höristellyt Hipa-tamma säikähtää isäntänsä äänekästä harmin ja kiukun purkausta. Kokemuksesta se muistaa, kuinka se kymmenet kerrat on joutunut ilman omaa syytänsä sijaiskärsijäksi isäntänsä kiukun purkausten yhteydessä. Usein on ohjasperäkin kirpeästi läiskähdelleen sen selkänahkaan. Hevonen luulee, että sille tämäkin purkaus on kohdistettu. Se säikähtää, ja nuottamiesten huomaamatta alkaa tempoa rekeen kiinnitetyillä ohjasperillä ajoneuvoa. Liukkaalla jäällä reki alkaa luistaa, ja yhtäkkiä, tapahtuu onnettomuus. Hevosen toinen takajalka osuu apajan kulma-avantoon, ja eläimen takaosa putoaa. Jää onneksi kestää, mutta runsaasti ämpärin suun kokoinen avanto pitää hevosen jalan tiukasti otteessansa. Tamma hirnahtaa hätäisesti, ja vasta silloin nuottamiehet huomaavat miten on käynyt.

– Voe täätisen täätinen kuitennii! Vieläkö se tämäkiin piti tulla! Hipa perkele, mitä se sinne lähti könyvämmään! Millä se nyt sieltä poes suahaan? Ettei vuan tarvihe siihen sitä ruveta kurikoemaan.
Voe luoja, että se ossoo yhtenä samana päevänä männä hankalaks, kun homma tosissaan ruppee kivestämmään!

Alkaa hevosen pelastusoperaatio. Hipan etukavioiden kaapiva yritys avannosta nousemiseksi ei liukkalla jäällä tuota tulosta. On jopa vaarana, että sen jalka vioittuu tai taittuu avannon reunaa vasten rimpuillessa.
Neljä miestä yrittää paljain käsin nostaa hevosta avannosta niin, että se saisi jalkansa ylös avannosta. Liukkaalla jäällä se ei onnistu. Entäpä nyt? Pienen tuumaustuokion jälkeen haetaan tuura ja pätkä nuottaköyttä. Tuuralla suurennetaan avantoa varovasti uponneen jalan ympäriltä, ja kaksin kerroin taivutettu köysi ujutetaan tamman mahan alitse. Sitten kolme miestä nostaa köysistä, ja lankomies tarttuu hevosen häntään. Nostetaan ja vedetään yhdessä: Hii-op, hii-op!
Junioreista toinen säikähtää kun hänen isänsä vetää Hipaa hännästä kaikin voimin:
– Isä, elä ihmeessä viännä tuolla laella sitä hännästä, sen häntäruoto nyrjähtää tae lähtöö irti, kuuletko!
– Elä sinä poeka ruppee minuva hevosasijoessa neovomaan! Minä oun pelanna niihin kanssa paljon ennen, kun sinä out ies syntynnä. Minä kyllä tiijän, mitenkä paljon hevosen häntäruoto kestää. Heiluuhan se vasikan häntäkii, mutta kestää sekkii eikä piäse irti.

Nostoyritys onnistuu. Kohta jäälle päästyään Hipa nousee seisomaan. Helpotus on suuri kun nähdään, että avannossa ollut jalka on terve, eikä hevonen sitä onnu.

Nuotta selvitetään ja sidotaan kahdeksi nipuksi seuraavaa kertaa odottamaan. Niput lasketaan avantoon ja ripustetaan köydellä väliveteen. Siitä ne ylihuomenna haetaan, kun seuraava veto on alkamassa.
Verkkojen mukana tulleet muikut noukitaan talteen. Lukumäärältänsä niitä yhteensä on kaksikymmentäyksi.
– Se on sitten ventti, toteaa lankomies.
Kukaan ei tunne tarpeelliseksi kommentoida saalista enempää.

Nuottakunta palailee talvi-illan hämärtyessä pitkin jääulappaa kohti kotirantaa. Matkaa tehdään jokseenkin vaitonaisina. Kenelläkään ei tunnu olevan halua enemmälti rupatteluun.
Reessä on hyvin tilaa, kun nuotta ja työkalut eivät enää ole paluukuormassa. Horisonttiviiva hämärtyvine metsänauhoineen alkaa kadota näköpiiristä valon yhä vähetessä. Auringonlaskun puolella kajastelevan iltaruskon rippeet enteilevät huomiseksi poutapäivää. Pakkanen on pikku hiljaa kiristymässä.
Hipan hokkikengät rouskuvat tasaisesti jäähän, ja jo alkaa häämöttää kotirannassa nuottakodan vaalea seinä. Silloin Ossi pysäyttää yhtäkkiä ajopelin. Kolme silmäparia kääntyy ihmetellen katsomaan ajomiehen suuntaan. Mitä se nyt vielä? Sitten tulee pysähdykselle selitys. Ehkä mittavankin mietiskelyn jälkeen kalamiehen karvalakin alla kristallinkirkkaaksi ajatukseksi kypsyneenä:
– Minä oun tässä aprikoenna, että tehhäänkö sillä laella että ei huastella näestä tämän päevän sattumuksista akkaväelle eikä mukuloelle yhtään mittään?
– Kyllähän se meijän puolesta passoo kovasti. Ei tässä minunkaan mielestä ou mittään kehumisen aehetta. Muistakee sitten poejattiin, että pijätte suut supussa kylälläkkii, kuittaa lankomies näin yhteisesti tehdyn puhumattomuussopimuksen.

Kun hevonen on riisuttu talliin ja saanut apetta eteensä, nousevat nuottamiehet jäykin askelin hämärään pirttiin. Saimi- emäntä kääntyy lieden ääressä tulijoita kohti, ja kysyy:
– Myöhäänhän työ viivyittennii. No tuliko paljon muikkuja? Minä oun jo potut kuorinna valamiiks että suatte kohta lämpösen kalakeiton. Eikö tuo jo lie vaekka mitenkä juluma näläkä, poejjilla varsinnii, kun ovat vielä kasvuijässä.
– Ei löyvetty muikkuparvee vielä tänä päevänä, ja jiän hakkuussahan sitä männöö aena aekoo, kun kaekki avannot pittää jyskyttee terveeseen jiähän ensmäesellä kerralla, jorahtaa Ossi vastaukseksi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Saimi höystää kalakeittoa, jonka liemessä porisee kaksikymmentäyksi muikkua. Jostakin syystä hän nakkaa kattilaan tavaomaista selvästi isomman voinokareen. Huolimatta siitä, että lehmistä toinen on nyt ummessa poikimisensa edellä ja voikirnuuksen määrä siitä johtuen niukempi.
Kalakeitto nautitaan pirtin pöydän ääressä hartaan hiljaisuuden vallitessa, eikä siinä juuri paljon ympärille vilkuilla.
Ainakin junioreista tuntuu, että se on yksi kaikkein parhaimmista kalakeitoista, mitä he ovat tähänastisen elämänsä aikana syöneet. Kattila tyhjenee, ja vain muikun selkäruotoja päineen pippurinmarjojen ohella jää pöydälle, kun nuottamiehet kylläisinä suupieliänsä pyyhkien nousevat aterialta.

Jorma Matilainen