Miksi lohi ottaa perhon

Kysymys lienee askarruttanut useampaakin lohen perhokalastukseen hurahtanutta harrastajaa. Jos joku osaisi aukottomasti vastata kysymykseen, saattaisi hän olla jopa pikkuvarakas. Tiedolle olisi varmasti kysyjiä jonoksi asti ja uskoakseni sillä voisi tehdä myös ”pientä tiliä”.

Kun itse en asiaa tiedä, oli jälleen kerran istuttava miettimään. Vain ja ainoastaan rannalta heittävän, virtavedessä kalastavan perhokalastajan näkökulmasta katsottuna ja pelkästään omiin kokemuksiin perustuen. Ei siis järin perinpohjaisesti eikä minkäänlaisena asiantuntijana esiintyen.

”Tutkimukseni” perustuu kymmenen vuoden ajalla Teno/Inarijoella sattuneisiin tai siellä kuulemiini tapahtumiin.
Kun lähdetään siitä tosiasiasta, että toisinaan ottaa, toisinaan ei, ilmiölle on kai useampiakin vaikuttajia.

Ehkä eniten asiaan vaikuttavana on kulloinenkin veden korkeus. Kun vettä on joessa paljon, kalalla on tilaa uida ja sen se myös tekee etsiessään kutupaikkaansa sukuaan jatkaakseen. Silloin kalastajan osa on useimmiten nuolla näppejään, tosin korkeallakin vedellä aina joku onnistuu. Onnistuminen riippuu paljolti kalastuspaikasta ja jos kalastetaan joen kuristumassa tai kapeikossa mistä kaikkien kutunousullaan olevien kalojen on uitava, mahdollisuus onnistumiseen paranee. Leveämmillä joen osilla kalastajan osana on useimmiten etsiä heittoonsa ”lisäjenkoja”, eli lähes pelkkää heittoharjoittelua on luvassa. Ja vauhdilla nousevien kalojen hyppyjen ihailua, monesti vielä heittopituuksien ulottumattomissa.

Kun vesi laskee, kalojen lepoalueet ahtautuvat ja uintitila joen pooleissa muutenkin pienenee. Tuolloin tietenkin kalastajan mahdollisuudet kasvavat. Johtunee siitä, että perhon uidessa riittävän läheltä lepäävää kalaa, se saattaa hermostua ja ottaa perhon. Samoin voi käydä, jos perho käy kalan lähellä riittävän monta kertaa. Tuolloin olisikin ehkä tärkeintä saada perho lähestymään kalan olinpaikkaa suoraan ylävirrasta. Se – tai ainakin siihen pyrkiminen – tapahtunee helpoimmin kun heiton jälkeen korjataan siimaa ylävirran puolelle, odotetaan hetki sen kiristymistä ja sen jälkeen aletaan uittaa sitä virran nopeudella. Silloin voidaan myös olettaa, ettei siimassa ole löysää ja kalan ottaessa perhon, se useimmiten jää myös kunnolla kiinni. Löysällä siimalla tärppejä saattaa tulla tiheäänkin tahtiin, mutta kalan kiinni jääminen on vähän niin ja näin. Joskus voi käydä myös niin, että lohi lähtee seuraamaan viistosti joen poikkisuuntaan uivaa perhoa ja ottaa vasta sen pysähdyttyä.

Samoin lienee käyvän, kun lepomontut on varattu ja pooliin nousee lisää kalaa. Alkaa ankara kilpailu olinpaikoista. Silloin nähdäkseni joessa jo olleet kalat hermostuvat, saattavat hermostuttaa vasta tulleetkin ja kaikkien poolin kalojen ärsytystaso nousee sellaiseksi, että perho kelpaa. Eikä perhon heitto- ja uintisuunnalla, värillä tai koolla ole suurtakaan merkitystä, vaan lähes ”kaikki kelpaa”. Ärsyyntyneen lohen otti on raju ja useimmiten kala jää myös kiinni. Aina ei tietenkään käy esimerkkini tavalla, mutta silloin kun niin käy, tapahtumia poolissa saattaa olla tuhkatiheään.

Jos oletetaankin, että lepomontut ovat tyhjät kun parvi kaloja nousee pooliin. Luulen silloinkin käyvän niin, että juuri paikkansa löytäneet kalat ovat nousustaan vielä jonkin verran maitohapoilla ja ärsytystaso saattaa olla hyvinkin korkea. Tuolloinkin on mahdollista saada lohi ottamaan tarjottu perho. Ainut ongelma lieneekin siinä, että tietoa lohiparvien liikkeistä ei voi ”ostaa kaupasta”. Kalastajan mahdollisuudet tietenkin paranevat jos on sattunut näkemään alavirrassa pinnassa käyviä – nousussa olevia – poolia lähestyviä kaloja. Nousevan kalan hyppy, mikäli se ylipäätään rikkoo pintakalvon, suuntautuu aina ylävirtaan eli kala käy vauhdilla pinnan päällä ja hypyn suunta on selkeästi eteenpäin. Parven uintivauhti on silloin myös melkoinen.

Kun mietitään pelkästään nousevan, parvessa liikkuvan kalan ottia, sattuman ja kalastajan sitkeyden osuus kasvaa hyvinkin suureksi. Tuolloinhan tarvitaan sitä, että perhon ja kalan uintilinjat kohtaavat, jolloin kalalle jää ”muutama millisekunti” aikaa päättää mitä tekee. Joskus ottaa, toisinaan ui ohi, mutta sitähän kalastaja ei onnekseen tiedä.
Uintilinjojen kohtaamiseen saatetaan tarvita ”muutama tuhat” heittoa ja se puolestaan kysyy kalastajan sitkeyttä.
Olen mietiskellyt, että jos lohella olisi kädet, se todennäköisesti löisi uintilinjalleen osuneen perhon pois edestään. Kun nousevan kalan ainut mekanismi on poistaa suullaan eteen tulevat esteet, siinäpä se lohen otti sitten onkin.

Sen sijaan ns. asentokala joka vartioi olinpaikkaansa, hyppää useimmiten suoraan ylös ja saattaa jopa pudottaa itsensä kyljelleen, saaden aikamoisenkin molskauksen aikaan.
Sen kalastus onkin sitten hieman enemmän kärsivällisyyttä ja kenties jo vähän taitoakin vaativaa. Hitaasti virtaavalla joen osalla kalastajan taitojen merkitys vielä korostuu.
Asentokala tekee hyvin usein niin, että kun perhosiima on uinut kalan olinpaikan yli, se tulee näyttämään itsensä hypäten pintaan. Tuolloin kalastaja tietenkin muuttaa heittopituuttaan, yrittäen saada perhonsa uimaan oletettuun kalan olinpaikkaan. Sangen usein kala ei siltikään ota tarjottua perhoa. Joskus kuitenkin auttaa se, että vaihtaa perhonsa pienempään, joskus taas selkeästi suurempi hahmo saa kalan ärsyyntymään ja ottamaan. Toisinaan sitten ei auta yhtikäs mikään.

Jälleen ollaan mielestäni tekemisissä veden korkeuden kanssa. Kun sitä on kalan näkökulmasta vielä riittävästi, se useimmiten väistää perhon. Kun vesi laskee ja kalan olintila pienenee, kalastajan osakkeet nousevat ja asentokala saattaa ”joutua” ottamaan tarjotun perhon. Kalan reaktioistahan kaikki kuitenkin on kiinni. Olen kuullut käyvän myös niin, että kala tarjoaakin perholle pyrstöään läimäyttäen sen pois olinpaikastaan, niin uskomattomalta kuin sellainen tuntuukin. Kokemusteni perusteella asentokalan kalastaminen vaatii kalastajalta useimmiten sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja nokkeluuttakin, kun taas nousukalan kyseessä ollessa ollaan enemmänkin ”urakkatöissä”. Sitkeyttähän sekin tosin vaatii.

Pääsääntöisesti voidaan ajatella, että mitä alempana joella kalastaja on, sitä suuremmat lohiparvet ohittavat hänet ja sitä suuremmat ovat myös hänen mahdollisuutensa saada kala ottamaan perhoonsa. Joen yläosia kalastettaessa osa lohista on kääntynyt matkan varrelta haarautuviin kutujokiinsa ja kalastajan mahdollisuudet saada kala luonnollisesti pienenevät, vaikka kalastettava joen osa olisi kapeampikin.

Kun jossain toisessa kirjoituksessani pohdiskelin esimerkiksi tupakan hajun merkitystä lohen ottiin, kai hajutkin voisivat vaikuttaa siihen. Tai mene ja tiedä, ainakaan hajustettujen perhojen käytöstä en ole tietoinen, mutta kyllä lohella hyvä hajuaisti varmasti on. Sehän ohjaa kalan kotijokeensa sen palatessa syönnösvaellukseltaan mereltä. Muut kalan ottihalukkuuteen vaikuttavat tekijät kutunousun aikana – ehkä vedenkorkeutta lukuun ottamatta – ovatkin sitten melkoista hepreaa perhokalastajalle.

Uskon kuitenkin, että lohen ottiin vaikuttaa eniten vedenkorkeus, kalan kulloinenkin ärsytystaso ja se miten saada nousemaan kyseinen taso riittäväksi. Vieläpä mainitsemassani järjestyksessä.
Tosin, ei perhon heittämisenkään tai heiton suunnan osuutta voi väheksyä. Oma – eikä ehkä ihan vähäinenkään – merkityksensä niilläkin on. Nouseva tai nousussa oleva kalahan ei tiettävästi syö nälkäänsä, vaan sen mielessä ovat vallan muut asiat, sikäli kun kalan mielessä mitään on. Lohen nousuhan perustunee hajuaistiin, geeniperimään ja vaistoihin. Lohen ajattelun tasosta – verrattuna ns. älylliseen ajatteluun. – ei liene olemassa tutkittua tietoa.

Tuskin näistäkään mietteistäni mitään varmaa selviää, mutta ehkä ne sentään antaisivat jotain ajattelemisen aihetta. Pohdintojen paras puolihan – kuten kai mielipiteen yleisemminkin – on siinä, että niitä on aika paha ampua alas edes tieteellisiin tutkimuksiin nojautuen. Näin varsinkin lohen perhokalastuksen ollessa kyseessä. Lohien kutu- ja muustakin nousukäyttäytymisestä tutkimuksia on olemassa, mutta eivät nekään lohilta saatuihin vastauksiin perustu. Uskon, ettei ole kysyttykään, vaikka kukapa sitäkään tietää.
Ihmisen kykyyn ja tapaan ajatella suurin osa virallisista lohitutkimuksistakin perustuu ja kai niitäkin voisi jossain määrin verrata yksittäisen kalastajan kokemukseen perustuviin pohdintoihin. Suurimpana erona lienevätkin tutkimusten tekijöiden virallinen asema ja yksittäisen kalastajan, keskenään erilaiset tutkimusmenetelmät.
Voisiko siis jokainen lohen perhokalastaja tehdä omia ”tutkimuksiaan”. Mielestäni voisi ja kenties pitäisikin. Niiden tekemisen tai muistiin tallentamisen verran lohijoella täytyy aina olla aikaa.

Jos vielä verrattaisiin paikallaan olevan – kutukuoppaansa vahtivan – ja nousevan lohen kalastusta, pientä eroa ehkä löytyy. ”Paikallaan” olevalle kalalle pitäisi mielestäni saada tarjottua perho yllättäen. Se onnistunee useammin kalastajalle, joka heittojensa välissä siirtyy selkeästi alaspäin, ottaen kolme, neljä askelta ennen seuraavaa heittoaan. Näin varsinkin silloin, jos kalastettava pooli, tai kalojen asentopaikat eivät ole ennestään tuttuja. Myös hyvä joenlukutaito auttanee siinä tapauksessa.
Nousevaa, liikkuvaa kalaahan taas voisi kalastaa vaikka viikon samoilta jalansijoiltaan, mutta sellainenhan ei sovi poolikiertoiseen, alavirran suuntaan liikkuvaan kalastukseen. Liikuttavahan silloinkin on, mutta ennen kaikkea nousevan kalan kalastus on työtä, työtä ja vielä kerran… työtä.

Palatakseni otsikon tekstiin, miksi lohi ottaa perhon, en ole pohdinnoissani päässyt tätä lähemmäksi. Virtavesikalastuksessa on aina liian monta muuttujaa yksiselitteisen vastauksen löytämiseksi tai varsinkin sellaisen antamiseksi. Kas kun yksi vannoo ilmanpaineen, toinen säätyypin ja kolmas ehkä ottivarman perhon nimeen. Kun vielä neljäs heittää omat mausteensa ”keitokseen”, käynee niin, ettei soppa ehkä valmistukaan koskaan.
Lohen ”ottisoppa” onkin eräs niistä keitoksista, jonka valmistumista saa odottaa kenties kaiken ikäänsä, eikä ehkä siltikään pääse maistelemaan täysin valmista tuotetta. Pohdiskelijoista ja virallisemmistakin tutkimuksista huolimatta.

Mutta erittäin hauskaahan lohenkalastus kaikesta huolimatta on. Siitäkin huolimatta, että joinain kesinä mitkään olosuhteet eivät ole kalastajan puolella, kun taas toisina kesinä ovat. Ja silloin voi ottaa. Useamminkin.

Ilkka