Ensimmäinen näytös

 

Kevätauringon lämpö on sulatellut lumen rantapellolta niin, että vain rippeet ovat enää jäljellä. Töyhtöhyyppäuros lentää naukuen pellon yllä mutkittelevaa soidinlentoansa. Taivaan sinessä kuuluu leivosen laulu. Talven tuima ote on kirvonnut, ja luonto on heräämässä talviunestansa iloisesti uuteen elämään. Istahdan pellon reunaan kivelle ja vedän kahluusaappaat jalkaani. Mielessä on kevään ensimmäinen kutuhauki ja haukikeitto.

 

 

Rantaruohikon reunassa on jo niin paljon sulaa, että pyydysten asettaminen eilen on onnistunut helposti ilman jäätuuraa.
Kun kävelen rantaan, hätkähdän ja ilahdun. Rantalaiturin eteen avautuneessa railossa kelluu kaksi loistavapukuista laulujoutsenta periskooppikaulat valppaasti koholla. Pian toisen kaula laskeutuu levollisesti kauniille kaarelle, ja kohta toinenkin rauhoittuu.
– Tuttuja ollaan, tervetuloa taas, toivottelen puoliääneen. Varmaankin samat linnut, jotka jo kahtena vuotena ovat käyneet pesimässä läheisessä lahdessa. Molemminpuolinen luottamus on tullut vähitellen epäluulon tilalle kalareissuilla sattuneiden kohtaamistemme myötä.
Katiskat ovat sata metriä venerannasta vasempaan. Kun lähestyn polvisyvyydessä kahlaten niistä ensimmäistä, koen jälleen yllätyksen. Säikähdänkin! Katiskassa, jonka yläosa on viitisentoista senttiä veden yläpuolella, räpistelee suuri, komea soidinpukuinen heinäsorsauros. Olen sulkenut huolimattomasti nielun yläosan, ja niin on lintu joutunut ansaan!
– Voi, että pitikin sattua! Entäpä nyt?
Kahlaan lähemmäs yhä enemmän hätääntyvää lintua, ja puristan kaksimetristä, katiskan nostamiseen varaamani seivästä kourissani. Pyyntiveret kuohahtavat suonissani, ja saalistusvietti valtaa mielen:
– Jopa nyt kävi tuuri! Mahtava sorsapaisti tarjolla, ja vielä lisäksi hirmuinen määrä hienoja monen värisiä höyheniä perhonsidontaan! Mallard-höyhenet perhokaapistani ovatkin lopussa. Tuosta sitä nyt saan ruhtinaallisesti, jopa perhokalakaverillekin antaa.
Lähestyn katiskaa seiväs lyöntiin kohotettuna. Lintu räpistelee yhä. Sitten se pysähtyy paikoilleen, ja sen pää nojaa katiskan yläverkkoa vasten. Nokka on hengästyksestä auki.
– Nyt! Tuosta kun napautan kepillä päähän, niin siististi käy! Ei kuulu laukaus kenenkään korviin.
Silloin sorsa kääntää päänsä kokonaan sivuttain ja jähmettyy taas liikkumattomaksi nokka avoinna. Se katsoo pyöreällä kristallinkirkkaalla silmällänsä vilkkuluomenkaan rävähtämättä minua päin. Tuntuu, kuin sen katse porautuisi polttavan röntgensäteen tavoin lävitseni. Samalla linnun puoliavoimesta nokasta kuuluu käheä, hätäinen äännähdys.
– Ä-lä, ä-lä!
– Hyvä luoja! Mitä minä olinkaan tekemäisilläni! Syyllisyyden hyökyaalto iskee tajuntaani kuin nuijan lyönti. Nythän on kevät! Rauhoituksen, soitimen, pesinnän ja lisääntymisen aika! Sitten elokuussa vasta on jahdin vuoro. Huh! Se oli lähellä, että minusta olisi tullut murhamies!
Lasken sauvani hitaasti alas ja työnnän sen pystyyn rantaliejuun. Avaan katiskan kalasimen ääriänsä myöten ja kallistan pyydystä niin, että lintu ohjautuu sen yläkulmassa olevaa aukkoa kohti. Juttelen hiljaa ääni väristen:
– Älä pelkää, en minä enää! Kyllä sinä saat mennä, tule tänne vaan!
Saan pelosta jäykistyneen sorsan kämmenteni väliin ja nostan sen ylös. Kun levitän käteni, ponnahtaa lintu siivilleen, ja veden pintaa koskematta lentää ensin järvelle päin, mutta kaartaa sitten takaisin rannan suuntaan. Seuraan sorsan lentoa katseellani niin pitkälle, kunnes se katoaa läheisen niemekkeen taakse. Minusta tuntuu, että en ole koskaan eläissäni ennen nähnyt heinäsorsan lentävän niin kauniisti.
Kertaan tapahtumaa vielä ajatuksissani, kun sen keskeyttää järveltä kuuluva ääni. Silloin huomaan aiemmin näkemäni joutsenet, jotka ovat tällä välin tulleet siihen aivan lähelle näytelmää seuraamaan. Toinen joutsenista meloo jäähalkeaman synnyttämässä railossa. Toinen sen vierellä jään reunalla kaula valppaasti pystyssä, ja kuulen sen soinnikkaan äänen, aivan kuin se sanoisi minulle:
– Hyväonn… hyväonn!
Alan asetella katiskaa takaisin pyyntiin ja varmistan vielä, että nielu on tiiviisti suljettu vedenpinnan yläpuolelta. Silloin havaitsen taas jotakin, ja tuntuu kuin paatuneen erämiehen rinnassa jotakin sulaisi kevätjään tavoin. Vapauttamani sorsa on jättänyt minulle lahjan kiitokseksi henkensä säästämisestä. Veden pinnalla katiskan ympärillä kelluu höyheniä, jotka linnusta ovat pudonneet. Useimmat niistä ovat juuri niitä kirjavankauniita mallard-kylkihöyheniä, joita perhopajastani puuttuu. Onpa joukossa yksi kaunis, vihreähohtoinen koukkupäinen yläperän sulkakin.
Kerään höyhenet, määrältänsä kaksikymmentäkuusi, ja sijoitan ne huolella taskusta kaivamani paperinenäliinan väliin.
Astelen kotia kohti pitkin rantapellon kuloheinikkoista reunaa ja roikotan toisessa kädessäni kiloista soppahaukea. Mieleni on kevyt kuin sorsan höyhen. Kun katselen rantapellon yllä kieppuvien töyhtöhyyppien lentoa, huomaan silmieni kostuvan. Tunnen, että se ei johdu pelkästään kirkkaasta kevätsäästä.
Kotona sidon sorsan höyhenistä tusinan pintaperhoja koukkukokoihin 8 – 14. Perhojen rungot duppaan höyhenten tyvipäistä kynimilläni untuvilla, ja siiviksi sidon mallardia höyhenten latvaosista.

Toinen näytös

Syyskuinen Yli-Kerpuajoki virtaa vuolaana tulvakorkeudessa jänkiä halkoen ja soraharjuja kiertäen, suistaen lopulta puhtaat, saasteettomat vetensä Ounasjoen valtaväylään.
Nyt vihdoinkin kesän jo mentyä, olemme päässeet, vaimo ja minä, loman myötä tuhannen kilometrin taakse piilopirtillemme Yli-Kerpualle luonnon rauhaan, harjusten, porojen ja kuukkeleiden reviirille.
Loma on kuitenkin kiireinen työloma, sillä nyt on tullut tilaisuus koputella kokoon puuvarasto, jonka puutteesta mökillä on kärsitty jo kauan.
Joki kutsuu ja houkuttaa kalamiestä, tekee olon levottomaksi. Kalastuskutinasta huolimatta sadepäivät, tulvavesi ja virran mukana huilaavat sadattuhannet ruskalehdet työkiireen ohella hillitsevät niin, että annan perhovapani toistaiseksi olla putkessa. Loma loppuu pian, ja rakennus on saatava vesikattoon.
Tasaisesti virtaavan joen pinta on hiljainen. Eivät riko sitä harrin tuikit, vaikka tiedän kyllä, että siellä montuissa jossakin ne odottavat.
Kun naputtelemme vaimon kanssa viimeisiä kattohuopakaistoja, niin sade loppuu. Sää alkaa kirkastua, ja lopulta aurinko näyttää taivaanrannalla loistavan naamansa.
Silloin näen jyrhämässä harrin tuikin. Tai oikeastaan se on maikahdus, kunnon pintakäynti. Lyöntiin kohotettu vasara kädessäni pysähtyy yläasentoon, kuin kanakoiran käpälä seisontaan.
– Nyt, vaimo, huomasitko, jyrhämässä? Naulaa sinä nämä loput, mutta älä lyö sormillesi! Minun on nyt pakko mennä…
Malttamattomana kuin pikkupoikana ennen, miltei tärisevin käsin kokoan perhovavan. Vaikka heinäkuun pintaperhosäät jäivätkin käyttämättä, niin nyt on tilaisuus vielä kokeilla. Kokemuksesta tiedän, että syysharjus tankkaa tukevasti ennen talvisiestaa ja kevään kutu-urakkaa, joten nyt on vielä mahdollisuus.
Kaivan liivin taskusta perhorasian ja sidon 0,14 perukkeen nokkaan yhden keväällä tekemistäni untuva-mallard-pintureista. Takatilaa on hyvin, ja heti ensimmäinen heitto osuu oikeaan paikkaan sinne, missä syvemmän montun reuna alkaa. Perho laskeutuu kauniisti ja lipuu houkuttelevasti, mutta vain hetken. Sitten koivun lehti takertuu perukkeeseen, ja perho sukeltaa. Sama toistuu kahdella seuraavalla heitolla. Nyt tajuan, että untuva ei kellu CDC:n tavoin, vaan vettyy ja uppoaa helpommin. Kaivan silikoniöljyn esille, ja rasvaan perhon huolella. Sitten muutama kuivatusheitto, ja taas perho veteen.

Jännityksen sekuntteja, yksi, kaksi, kolme,… kuusi… Sitten, plop! Ja niin siimaa viedään. Kuutosen vapa notkuu, ja muu maailma ympärillä unohtuu. Temmellys kestää hyvän tovin, mutta pieni koukku kalan suupielessä pitää otteensa. Sitten purje-evä on valmis uitettavaksi haaviin. Ja mikä kaunotar! Perholiivin taskusta löytyy pieni rullamitta, joka osoittaa kalan pituudeksi 39 cm. Vau!
Puolen tunnin aikana sama toistuu vielä kaksi kertaa. Kauniita kaloja kumpikin, vaikka häviävätkin mitassa ensimmäiselle runsaan tulitikun mitan.