Miksi jäähyväiset monivuotisille Gaulan käynneille, selvinnee tuonnempana. Koska emme löytäneet mielestämme ”järkevän” hintaista laivayhteyttä Ruotsiin, päätimme ajaa pohjoisen, eli Haaparannan kautta keski-Norjaan. Samalla emäntä saisi hieman matkustella, koska kesän ensimmäinen kalastusmatka jäi häneltä loman puuttuessa tekemättä. Lähdimme liikkeelle perjantaina 21.8. ja perillä majapaikassa olimme seuraavana päivänä n. klo 18 aikoihin. Siihen mennessä olimme jo antaneet desinfioida kalastusvarusteemme. Matka oli kaikkineen melko rasittava ja päätimme mennä nukkumaan hieman syötyämme ja purettuamme matkatavarat huoneeseemme.
Ensimmäisenä kalastusaamunamme meille oli määrätty Bruahölen, pooli josta olen takavuosina saanut ensimmäisen Gaulan loheni. Ensimmäisillä laskuilla ei tapahtumia ollut, mutta toiseen laskuun sain emännän vaihtamaan siimaansa pieneen Black Sheep putkiperhoon, joista hän – siis putkiperhoista – ei suuremmin välitä. Vaihto kuitenkin auttoi ja laskun loppuliu’ussa hänellä oli kala kiinni. Tapahtuman viimein huomattuani siirryin mahdollisimman ripeästi auttamaan ja aika nopeasti 3,85 kilon lohi oli turvallisesti pyrstön tyvestä pihtiotteessani. Gaulan sääntöjen mukaan – yksi ylös otettu lohi vuorokaudessa – Leila sai ”punaisen kortin” ja hänen kalastuksensa oli siltä päivältä suoritettu.
Kalastin päivän aikana vielä Gyllsagan sekä meille ennestään tuntemattoman Stationhölenin – jota sivumennen sanoen matkanjärjestäjä ei vaivautunut meille edes esittelemään – mutta kumpikaan pooli ei antanut mitään.
Seuraava päivä meni tyhjän pyynnissä ja onnistuimmepa kalastamaan hetken väärääkin poolia. Poolijärjestystä oli muutettu aiemmasta, mutta meille ei kukaan vaivautunut sellaisesta kertomaan ennen kuin vasta jälkeenpäin, mutta vahinko oli osaltamme jo ehtinyt tapahtua. Tosin, olisimme voineet tarkistaa poolijaon itsekin yhteiskeittiön pöydällä olleesta kansiosta, mutta se jäi tekemättä. Luotin liikaa itseeni ja aiemmilla matkoilla oppimaani poolijärjestykseen. Kai pitäisi tarkistaa, vaikka ”osaakin”. Päivän aikana näimme lukuisan määrän hyppiviä lohia, mutta yksikään ei kiinnostunut perhoistamme.
Seuraavana aamuna Stationhöleniin tyhjää pyytämään. Seuraava pooli, Sanden nimeltään, jätettiin vapaaehtoisesti väliin ja saunottiin.
Illalla kalastimme Bruahöleniä ja kävimme heittämässä hyvästit Svingenille, joka on erittäin hankalarantainen pooli varsinkin kankeajalkaisille ikäihmisille, joskin perho ui siellä mukavasti.
Illan ratoksi grillasimme Bruahölenissä makkarat sekä nautimme jälkiruoaksi kiviarinalla.
Hyvin nukutun yön jälkeen käväistiin aamulla Sandenissa tyhjän pyynnissä. Seuraavaksi Bruahölen, josta sain 0,8 kilon (arvio) meritaimenen. Kala sai Gaulan tämän kesän sääntöjen mukaan vapautensa takaisin. Meritaimen on ollut koko kauden rauhoitettu, joka on tarkoittanut niiden ehdotonta vapauttamista.
Talolle palattuamme meidät kutsuttiin yllättäen Raimo ”Raipe” Lindgrenin 60-vuotispäivälliselle, jonka oivat kokit Reijo Kaartinen ja Timo Ali-Melkkilä olivat loihtineet. Ruoka olikin totutun mukaan erittäin herkullista ja pöytäseura suorastaan mainiota. Uskaltaisin sanoa, että parasta matkan antia, eikä sitä lainkaan huonontaneet palanpainikkeena tarjotut, nautitut viinit.
Aamulla taas Bruahölen, josta sain ensimmäisen laskun loppuliu’usta 2,4 kilon lohen. Otin sen ylös ja vapaaehtoisesti ”punaisen kortin”. Leila kalasti päivän aikana vielä Gyllteigenin, Gyllsagan sekä Stationhölenin, mutta ilman tapahtumia.
Seuraavan päivän antina oli tyhjä Gyllsaga, Stationhölen jossa minulla yksi lohen ”pusu” ja illan rattona tyhjä Sanden, jossa teimme pari laskua. Taas oli yksi lähes tapahtumaton päivä takana.
Seuraavana aamuna jälleen Stationhölen, jossa Leila näytti lohenkalastajan kykynsä. Kala kävi näyttäytymässä ja ilmeisesti hätistämässä hänen perhoaan pois reviiriltään, mutta Leilapa ei antanut periksi. Heitti muutaman heiton samoilta jalansijoiltaan, teki ”norjalaisia” uittoja – jotka sivumennen sanoen ovat olleet meiltä kiellettyjä – ja sai kuin saikin 3,6 kilon lohen ottamaan hänen perhonsa. Siis mitä norjalaisia uittoja, mietti ehkä lukija. Kun norjalaiset uittavat perhoaan, he tekevät vavalla koko uiton ajan edestakaista ”sahaavaa” liikettä. Matkanjärjestäjämme on jo vuosia sitten kieltänyt kyseisen uittotavan, sanoen: ”Ei noin saa tehdä”.
Nyt hän ei ollut näkemässä Leilan kalastusta ja hyvä niin. Olisi ehken se lohi jäänyt saamatta, mutta nyt ei jäänyt ja Leilalle jälleen se joittenkin ilmeisesti kadehtima ”punainen kortti”. Ainakin päätellen vaisuista onnitteluista – ihan jokainen ”merkonomi” ei tapaa edes muistanut – ja pitkin nokanvarttaan tuijottelusta. Sanden jätettiin – oikeammin minä jätin – jälleen väliin ja illalla sain heitellä perhoani Bruahölenissä lohien häiritsemättä.
Seuraavan päivän kalastuksemme aloitimme vasta puolilta päivin ja jälleen Bruahölenistä. Yläosalla poolia tyhjää, mutta alaosassa minulla kävi oikein kunnon kala kokeilemassa perhokoukun terävyyttä. Ikäväkseni ei vaan tarttunut kunnolla, joten syömistä ei siitä tapahtumasta saatu. Kävimme välillä ruokailemassa, koska olimme kutsuneet vuosien takaisen oppi-isäni Jokke-pappa Rainion kanssamme ”läskisoosille”. Ruokailun jälkeen kävimme kalastamassa loput tyhjät pois ja siirryimme kalastamaan Gyllsagaa. Näimme retkemme ensimmäiset lohien hypyt mainitussa poolissa, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan. Viimeisenä kalastuspäivänä kalastimme ainoastaan aamuvuoromme Bruahölenissä. Minulla oli hetken aikaa kala kiinni, mutta aikansa pyristeltyään irtosi, joten se siitä.
Ryhmäämme oli kai ”ihan sattumalta” osunut – meidän, joiden kielitaitona on ainoastaan kutakuinkin välttävä kotimainen – viidentoista suomalaisen ja kolmen ulkomaalaisen joukosta puolalaisveljekset Jarek ja Tomek, jotka hyvästelimme lopetettuamme kalastuksemme. Päivät heidän kanssaan sujuivat mukavasti, vaikka en millään muotoa voi kehuskella kielitaidollani. Muutamia asioita sain selvitettyä heille siten, että kun vähäinen englannin kielen sanavarastoni hiipui, piirtelin loput asioista rannan hiekkaan. Leila ei edes piirrellyt.
Pojat olivat iloisia ja seurallisia, eli erittäin mukavaa kalastusseuraa ”kielimuurista” huolimatta. Jarek sai kaksi lohta, joista jälkimmäisen päästi takaisin, mutta Tomekin kohtaloksi jäi ainoastaan muutama hyvä tärppi, joista hän toki iloitsi aidosti. Olikin erittäin hauska nähdä kalastaja, joka osasi iloita vähistäkin tapahtumistaan. Ihan samaa ei valitettavasti voi sanoa jokaisesta elokuun ryhmän jäsenestä. Eikä varsinkaan sen jälkeen kun Leila oli mennyt kalastamaan muutamilta ukoilta munat pataan. Eihän se nyt mitenkään sovi, että joku ”ikääntynyt ämmä” menee ja saa lohen.
Kun alkuun kirjoitin jäähyväisistä Gaulalle, selvitettäköön kantaamme hieman. Matkanjärjestäjän – ilmeisesti kaikista parhaat – kaverit olivat melko tuijottavaista ja tuppisuista porukkaa. Puheisiin heidän kanssaan ei tahtonut päästä, eikä varsinkaan jos ei osannut keskustella osakesijoittamisesta tai optioista. Yleensä kun yritimme mennä porukkaan keskustelemaan vaikka kalastuksesta, yksi toisensa jälkeen häipyi sikareineen, kahvi- ja konjakkimukeineen, kuka minnekin. Ensimmäinen ja toivottavasti myös viimeinen matkamme, jolla porukan järjestys arvottiin tittelin tai varallisuuden pohjalta. Ja selkeästi näytettiin, kenellä on ”pähkinöitä” jemmassa. Tai ainakin riittävästi velkaa.
Kävi muuten niinkin, että kun Kaartisen Repa ja Rainion Jokke tulivat lentäen Trondheimiin vasta sunnuntai-iltana ja kyselivät majapaikalle päästyään onko kukaan saanut kaloja, ”optioherrojen” vastaus oli ollut: ”Ei ole saanut, jaa mutta taisi se Leila jonkun saada”, ikään kuin pitkäänkin unohduksissa ollut asia olisi yht’äkkiä juolahtanut mieliin. Vetäköön jokainen lukija ”herrojen” kommentista omat johtopäätöksensä. Leila veti merkonomiporukan epäystävällisestä käytöksestä ja tuijottamisesta herneet sen verran syvälle nenäänsä, että ilmoitti matkamme olleen viimeisen Fishmasterin järjestämän. Eli siitä jäähyväiset, mistä en itsekään ole kovinkaan pahoillani.
Olen tehnyt mm. matkanjärjestäjän ylläpitämälle perhoaiheiselle sivustolle vuosien mittaan melko mittavan määrän erilaisia juttuja, mutta entiset eivät paljoa vaa’assa painaneet. Kuuluin samaan hyljeksittyjen sakkiin Leilan kanssa ja miten kai muutenkaan, porukassahan me ”kaksi vanhaa kääkkää” kuljimmekin.
Ilmeisesti on käynyt niin, ettei isännän tarvitse enää käsitellä tuttujaan edes maksavina asiakkaina, ystävyydestä edes puhumattakaan. Mietityttää, miten pitkään hänellä asiakkaita riittää. Jos käyttäytyminen on kaikkia kohtaan yhtä kylmäkiskoista ja ailahtelevaa, uskon jonkun muunkin äänestävän jaloillaan ja etsivän kalastuskohteensa muualta.
Nyt on meidän kalastuksellemme siis pantu piste Gaulan osalta. Oikeastaan aika helpottavaa, että niin kävi, koska koemme ettei vika ollut meissä. Jos joskus olisi ollutkin, ei tällä kertaa, ellei se sitten ollut saamissamme lohissa. Tiedän kuitenkin sen, ettei niiden maussa ole kitkerää kateuden ”vihreyttä”. Päinvastoin, olen vakuuttunut, että niiden maku on jälleen kerran loistava.
Ilkka ja Leila
