Lohenkalastuskurssia ja ”vähän” muutakin.
Reissuun lähdimme torstaina 3.7. ja tarkoituksena oli ehtiä Karigasniemeen viimeistään maanantaina 7.7., jolloin alkaisi naisille järjestämäni lohenkalastuskurssi. Matkalla yövyimme ensin Kukkolankoskella, jossa törmäsimme melkoiseen asuntoautoon, sellaiseen linjurin kokoiseen tehdastekoiseen. Matkassa ”motorhomella” oli brittiläinen pariskunta. Olimme ”koukkaamassa” Kihlangin kautta, josta hakisin pari lainakirjaani eräältä ystävältä Kolarissa käväisimme Wood Jewel korumyymälässä, josta Leila tyrkkäsi käteeni pussin.
Pussissa oli hienon hieno puukko, jonka terään kaiverrettuna nimeni ja toisella puolella luku 42, osoittamassa yhteisten aviovuosien määrää. Oli kuulemma myöhästynyt hääpäivälahja. Leila sai oman lahjansa – lohikoru – Karigasniemeen päästyämme.
Seuraavan yön vietimme Kaamasen tiellä eräällä P-alueella joka on tullut tutuksi jo aiemmilta matkoilta. Paikassa oli majoittunut telttaan muuan saksalaispariskunta, joka kertoi olevansa matkalla Kevon kansallispuistoon.
Jostain syystä matka kuitenkin joutui niin, että olimme perillä jo 5.7. aamupäivällä. Kalastuslupia hakiessamme törmäsimme tuttuihimme Leaan ja Jarmoon, jotka kertoivat olevansa matkalla Sodankylän yöraveihin. Lea kertoi myös saaneensa titin Kesäpaikasta.
”Kiirehtimisestä” oli meille se hyöty, että ehtisimme kalastaa yhden vuorokauden ennen lohenkalastuskurssille saapuvien naisten tuloa Napakettuun.
Karigasniemeen tultuamme kuulimme K-Pohjanrinteellä, että kalaa joessa kyllä on, mutta ei tahdo ottaa mihinkään tarjoukseen.
Aloitimme kalastuksen lauantai-iltana Doárrovasnjavvissa – joka oli uusi tuttavuus Leilalle – ja paluumatkalla teimme vielä pari laskua Kesäpaikassa. Kumpikin pooli tarjosi tyhjää, eli ei tärppiäkään.
Kesäpaikassa oli uutta se, että Piekana on pesinyt siellä ja kävi esittäytymässä muutamaan kertaan myös meille.
Sunnuntaiaamuna ehdotin Mustajokisuuhun menoa, koska paikassa on WC ja edellisten päivien ateriat mahassa kuuluttivat itsestään. Siis sinne.
Leila sai ensimmäisellä laskulla ensin pienen harjuksen ja sen vapautettuaan heti perään 1,5 kilon titin. Seuraavana oli minun vuoroni kokeilla, mutta se lasku antoi tyhjää. Leilalla oli nro 10:n kolmihaaraan sidottu Musta Jaska ja aikani rasioita pengottuani löysin saman kokoisen Rautanaulan. Leila antoi – huomatkaa – seuraavan vuoronsa minulle ja sillä laskulla sain 3.9:n kilon jalan. Seuraavalla laskulla Leila sai 1,65 kiloisen titin. Minulla oli vielä seuraavalla laskulla hyvä tärppi, mutta se kala ei tarttunut.
Mainittakoon, että myös vastarannalla (Rännin alaosa) kalastanut kaveri sai suunnilleen saman suuruisen titin, minkä Leila oli saanut. Kaverin kalan koko perustuu näkemäarvioon. Ilmeisesti olimme oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Viimeisellä laskullani titti hyppäsi perukkeen yli, eli perho ei enää kiinnostanut.
Lopetettuani laskuni rantaan asteli pari herrasmiestä – valitettavasti olen unohtanut heidän nimensä – ja aikamme keskusteltuamme yhteisistä tutuista (mm. Turusen Heimo ja Rinteelän Pete-Jukka) päätimme jättää poolin heidän kalastettavakseen. Oma tuurimme oli ollut jo hyvinkin riittävää ja kun nälkäkin alkoi hieman muistuttaa olemassaolostaan, palasimme vaunullemme. Leila ruokaa laittamaan ja minä puolestani kaloja käsittelemään. Ensimmäisen luvan antina oli siis jo kolme hienoa kalaa.
Ruokailtuamme kävimme vielä pari laskua Mustankosken alapäässä Norjan puolella, mutta ”melkoiseksi” noussut tuuli ajoi meidät pois rannasta hyvissä ajoin iltapäivällä ja reilusti ennen lupavuorokauden päättymistä. Tullessa ajattelimme kopasta vielä Torvikosken Norjan rannalta, mutta se oli täyteen miehitetty, joten se siitä.
Tunnin verran levättyämme kävimme rannassa pesemässä päivän hiet pois ja sen jälkeen olo oli mitä virkein. Jokivesi oli nimittäin vielä kohtalaisen viileää. Loppuilta kuluikin normaalisti eli muistiinpanoja tehden, lepäillen ja lukien.
Sanotaan, että huono kenraaliharjoitus tietää hyvää ensi-iltaa ja niin meillekin taisi käydä. Nimittäin, vetäessäni vaunuumme sähköä (kenraaliharjoitus), tikkaat pyörähtivät altani ja putosin. Onneksi putoukseni oli ”lähes hallittu” ja alas tullessani karsin vain hieman muutamaa koivua. Selvisin lopulta muutamalla pikku mustelmalla ja Leilan nuhteilla. Sähkö joudutaan vetämään vaunupaikkaamme alueen yhden ajotien yli puusta puuhun ja siksi tikkaille nousu.
Kun kurssilaiset – Petra, Piia, Pirjo, Sirpa, Susanna ja Tiina – maanantaina saapuivat, sovimme suuntaavamme ensimmäisenä iltana läheiselle, pitkälle hiekkasärkälle Paikka sisältää käsittääkseni Máhkárnjavvin ja Máhkársavun, mutta käytän jatkossa paikasta nimeä ”Sahara”. Kuvannee parhaiten paikkaa. Ensimmäiseksi piti opetella heittämään ”väärältä” puolelta, eli vasen käsi etukahvassa. Yllättävän nopeasti jokainen omaksui uuden tavan, paitsi että Susannalle olin koonnut vallan vääränlaisen ongen. Nimittäin, millä itse kykenen heittämään, ei välttämättä sovellukaan aloittelijalle. Illan tapahtumista voisin todeta täysin yllättävän vesisateen, joka kasteli meidät helteeseen pukeutuneet kunnolla. Illan aikana Pirjo ja Susanna kävivätkin hakemassa osalle porukkaa kahluutakit .Osa oli osannut varautua sateen varalle. Kun puolen yön maissa lähdin nukkumaan Sirpa matkaseuranani, saaliina oli Tiinan sama mittaharjus, mutta ei muita kaloja. Aamulla kuulin, että Petralla oli ollut tärppi ja myös kala hetken aikaa kiinni.
Tiistaiaamuna suuntasimme koko porukalla Doarrovasnjavviin, josta Petra sai 2.3:n kilon titin. Muilla ei tapahtumia ollut – lukuun ottamatta muutamaa parria (ensimmäisen vuoden jokipoikanen) – mutta jokaisen heittämistä oli jo todella mukava katsella. Myös Susannan, jolle vaihdoin harjoitteluun hieman paremmin soveltuvan vavan. Kuuma päivä teki sen, että sovimme jo puolen päivän aikaan lähtevämme ruokailu- ja uimatauolle. Me Leilan kanssa olimme olleet ensimmäisen kurssivuorokauden ilman kalastuslupaa, mutta seuraavalle otimme luvat.
Illalla sama pooli, jossa Leilalla kolme kalaa kiinni – joista yksi ”mörkö” – mutta kaikki irtosivat. Myös Piialla oli kala kiinni, mutta sekin irtosi. Vaan sai hän yhden 37 senttisen harjuksen.
Seuraavana aamuna kokeiltiin vähän isommalla porukalla Kesäpaikkaa, mutta ilman saalista. Käytiin myös Káre Ovllan nivalla, josta osa porukkaa lähti mökille, mutta me kopasimme Piian ja Petran kanssa vielä Mustankosken alapään Suomen rannalta ilman kalakontakteja. Sen verran tapahtumia kuitenkin oli, että alapään ottikiven seutua ”kotinaan” pitävä tummahko kala hyppäsi pari kertaa näyttävästi.
Illemmalla naiset tarjosivat kurssiryhmälle ja meille lohimedaljonkeja, graavilohta ja paistettua harjusta, kera puikulaperunoiden. Maukasta ja nätisti tarjolla.
Kun kysyin Tiinalta voisimmeko ”piipahtaa” keskenämme Akukoskella, sain vastaukseksi että he kyllä pärjäävät päivän ilman opastustakin. Oppivaista ja kohteliasta porukkaa.
Siispä lähdimme torstaiaamuna Norjan puolelle – Piia mukanamme – kohti mainittua paikkaa. Itse keskityin harjuksen kalastukseen, saaden yhden mukavan kokoisen, mutta Piiaa tuurasi kahden titin verran. Samoin Tuomas – joka oli matkassa Riston ja Samin kanssa – sai elämänsä ensimmäisen titin. Myös Ristoa onnisti titin verran. Valitettavasti Sami jäi tällä kerralla ilman saalista. Johtuneeko hänen käyttämästään Intermediate-siimasta. Nimittäin kaikki muut käyttivät kelluvaa simaa ja äkikseltään tuntuukin, että Samin siima upotti perhon hieman liian syvälle.
Illalla osa porukasta suunnisti ”Saharaan” ja me Petran kanssa Doarrovasnjavville, josta oli kehkeytymässä Petran lempipaikka. Vaan eipä ihme, sillä palatessaan – jätimme hänet yöksi omasta pyynnöstään kalaan – hänellä oli tuomisinaan kaksi tittiä.
Perjantaina jälleen Doarrovasnjavvissa, jossa Leilan saalis jäi pariin tärppiin, joista toinen jälleen iso ”mörkö”. Leirille palatessa aamuyhden jälkeen – Petra mukanamme – tiellä juoksenteli hirvi hieman ennen ampumaradan kohtaa. Oli komeaa katseltavaa kun hirvi ennen ampumaradan P-aluetta kurvasi jyrkälle hiekkarinteelle ja kipusi sen ylös vauhdin hiukkaakaan hidastumatta. Ollapa itselläkin samanlainen lihasvoima. Helpottaisi nimittäin kulkua eri kalastuspaikoille ja varsinkin niiltä pois.
Seuraavana aamuna – oltiin jo lauantaissa – kävin kysymässä ken olisi halukas lähtemään kanssamme Káre Ovllan nivalle ja kas kummaa, Petra ilmoittautui mukaan. Muu porukka – ”Saharakiitäjät” – oli kalastanut ”Saharaa” aamuyöhön, eikä kukaan heistä jaksanut lähteä vielä mihinkään. Piia oli lähdössä Akukoskelle Tuukan porukan mukana. Sen päivän saldona oli Leilalle 37 senttinen harjus ja Petralle samanmoinen (jonka antoi meille) sekä1,6 kilon titti. Minä taas kerran vain ”harrastin”. Tai sainhan minä(kin) Petralta harjuksen, eli Saharakiitäjät olivat olleet tutussa paikassaan, josta Pirjo sai ennen viimeisen lupansa päättymistä kaksi tittiä. Elämänsä ensimmäiset ja niistä kaloista riitti riemua. Oli mukava katsella kalastajaa, joka sydämestään ja nöyränä iloitsi saamistaan kaloista. Hieman muunkinlaiseen asennoitumiseen olimme saaneet viikon aikana törmätä.
Illaksi oli sovittu Napaketun laavulle (iso kota) ”päättäjäiset”, joita vietettiin lohimiesten rimpsuluiden ja savulohen merkeissä. Savulohta tarjosi Toni, joka oli Tuukan matkassa ja niitä rimpsuja oli useampikin kerännyt viikon aikana. Susanna oli ”sukeltanut” Káre Ovllan nivalla ja ansaitsi kompuroinnistaan palkinnon (sitomani nimetön perho Leilan ideoimassa kelon oksassa), joka nimettiin ”Sussun sukellukseksi”. Lisäksi pääsin niskakivuistani ”Sipen salongissa”, jossa oli tarjolla erinomaista hierontaa. Naisten lohenkalastuskurssi oli päätepisteessään ja mielestäni melko onnistuneissa merkeissä. Sunnuntaiaamuna kävin vielä hyvästelemässä kurssilaiset heidän tehdessään kotiinlähtöä ja samalla sain sidontavermeeni pois lainasta. Sidontavälineeni olivat olleet – sovitun mukaan – koko viikon kurssilaisten käytössä.
Kurssin antina oli kaameiden hellepäivien lisäksi kahdeksan tittiä (jakautuivat kolmelle kurssilaiselle, Petra 4, Piia 2 ja Pirjo 2), hienoa heittämistä sekä monenlaisia kokemuksia, mutta pääasiassa iloisia ja positiivisia. Jokainen ilmeisesti ihastui Karigasniemen seudun maisemiin ja osa ilmoittautui olevansa valmis lähtemään vuoden kuluttua sinne omatoimimatkalle. No, aikanaanhan tuokin nähdään…
Omalta kohdaltani olen melko varma, että vastaavaa kurssia tuskin enää järjestän. Kenties jakelen neuvojani – jos joku niitä kaipaa – privaatisti, mutta ison ryhmän opastaminen ei tällä haavaa ole ajatuksissa. Tuskin enää tuleekaan.
Sunnuntaiaamuna – kurssilaisten jo lähdettyä – suuntasimme Riston ja Tuomaksen kanssa Kuoppanivaan Norjan puolelle, mutta tyhjää antoi sekin pooli. Mutta saipahan kiipeillä.
Suomen rannalle tuli Mika Sälevä poikansa kanssa ja oli erinomaisen hienoa katsella, miten isä opasti poikaansa, kulkien koko laskun hänen selkänsä takana samalla opastaen heittolinjoja. Olisikohan siitä(kin) jotain oppimista.
Kuoppanivassa lopetettuamme Risto toi Tuomaksen mökille – valmistautumaan kotiin lähtöön – ja sen jälkeen suuntasimme kolmisin ensin Kesäpaikkaan ”tyhjän pyyntiin”, josta jatkoimme Doarrovasnjavviin. Tyhjää sielläkin. Ei edes paikan ”mörkö” – joka oli kiusannut myös Ristoa ja Tuomasta – ollut kiinnostunut pyydöistämme. Tai ei ollut enää edes paikalla.
Tarkoitus oli kalastaa lupa loppuun, mutta ukonilma ajoi meidät luvan viimeisellä tunnilla pois. Ja hyvä niin, koska kun pääsimme autoille, taivas repesi. Vettä tuli kuin saavista kaataen, mutta majapaikassa ei palatessamme vielä satanut. Kävimmekin pesemässä polttavan kuuman päivän hiet joessa pois ja sen jälkeen pääsimme ruoan laittoon.
Olimme kutsuneet myös Riston ruokailemaan kanssamme ja ehdimme nipin napin syödä päivällistä ennen iltayhdeksää. Vaan maistui se ruoka vielä silloinkin.
Illalla tapasin vielä Sälevän Mikan, joka kertoi kuulleensa/lukeneensa, että erään tutkimuksen mukaan vaakasalama voi ”etsiä” hiilikuituvavan jopa 15 kilometrin päästä. Eli ukonilmalla on syytä olla erittäin varovainen, kenties jopa vieläkin varovaisempi.
Viikon saldona voisi sanoa olleen (saatujen kalojen lisäksi) vähintäänkin riittävästi päivänpaistetta Kuumuus oli koko viikon ajan painostavaa, lukuun ottamatta muutamaa lyhyttä viileämpää hetkeä ja nekin lähinnä öisin.
Kaloja joessa oli koko ajan, tosin niiden saaminen taisi olla enemmän onnesta ja paikanvalinnasta, kuin taidosta kiinni, mutta niinhän lohenkalastuksessa pääsääntöisesti onkin. ”Oikeaan aikaan oikeassa paikassa”, pätee useimmiten, pois lukien he jotka ovat joella ”urakkatöissä”. Heillehän todennäköisyys saada kalaa on suurempi kuin niille, jotka ovat nauttimassa harrastuksestaan ja muiden harrastajien seurasta. Itselleni ”urakkatyö” lohenkalastuksessa ei sovi ja kenties siksi saan keskimääräistä vähemmän kaloja vuosittain.
Varhain maanantaiaamuna Aimo, Kaj ja Magnus kävivät hyvästelemässä minut (Leila nukkui vielä) ja Kaj kertoi olleensa Káre Ovllan nivalla sunnuntain sateen alkaessa. Kertoi kävelleensä pois nivalta rankkasateessa.
Aamupäivällä lupia hakiessani jouduin avaamaan henkilökohtaisen lääkekaappini eräälle herralle, joka oli vailla Marevan tablettejaan. Hän oli pyytänyt sähköisen reseptin Karigasniemen terveystalolle, mutta hänen mukaansa siellä ei ollut sellaista yhteyttä, tai ei ainakaan hänen reseptiään. Annoin omistani kolme tablettia, joilla herra kertoi pärjäävänsä, kunnes löytää oman reseptinsä jostain apteekista. Annoin tabletit ”pimeästi”, enkä laskuttanut.
Pääsimme myös saunomaan Riston vapaaksi jättämään mökkiin, eikä se ihan hassummalta tuntunutkaan. Menneellä viikolla sauna ei olisi tullut mieleenkään, sen verran ”löylyä” sai jo jokirannassa.
Maanantai-illan luvan ”korkkasimme” Mustajokisuussa, joka antoi saldoksi pelkkää tyhjää. Tai ei sentään ihan, koska vastarannalta muuan kalastaja sai titin.
Vaunulle päästyämme Kari ”Lahu” Lahti kurvasi pihaan poikansa Villen kanssa ja meni heidänkin kanssaan tarinoidessa sen verran aikaa, että oltiin selkeästi tiistain puolella heidän lähtiessään nukkumaan. Tiistaiaamuna otimme heidät kyytiin Ampumaradan P-paikalta ja suuntasimme Doarrovasnjavviin. Parin laskun jälkeen – Lahu ei kalastanut – siirryimme Káre Ovllan nivalle (pari laskua) jonka jälkeen käväisimme esittelemässä heille Kesäpaikan. Oli muuten hieno katsella Villen heittämistä, vaikka ei kuuleman mukaan olekaan antanut isänsä opettaa itseään. Katsellut – ja kuunnellut – kenties vierestä isänsä antamaa opetusta ja omaksunut tyylin siten. Kadehdittavan upeaa työskentelyä nuorelta mieheltä sekä yhden- että kahdenkäden vavoilla.
Kävin esittelemässä heille myös Norjan rannan paikat sillä aikaa, kun Leila valmisti ruokaa. Illan passasimme, koska ”väsy” alkoi painaa.
Keskiviikkoaamuna treffasimme Lahun ja Villen Tulliasemaa vastapäätä olevalla P-alueella, josta suunnistimme Akukoskelle Norjan puolelle. Sain muutaman pikku harjuksen, mutta isommat eivät olleet perhon kipeitä, joten palasimme Leilan kanssa jo iltapäivän alkupuolella Mustajokisuuhun. Vaan se oli jo miehitetty, joten kokeilimme Mustakosken alapäätä. Tyhjää tarjosi sekin, joten päätimme lopettaa tältä kesältä. Lahu ja Ville jäivät Akukoskelle ja ilmeisesti kävivät vielä kokeilemassa Levajokisuun, tai ainakin sellaisesta oli puhetta meidän lähtiessämme Akukoskelta. Myöhemmin varmistui, että olivat käyneet Levajokisuussa (”Levanterin suvanto”, kuten Manu niin mainiosti paikan ilmaisi).
Käväistiin illemmalla Kylätalo Sáivussa sekä syömässä Kalastajan Majatalolla ja pakkasin vaunun lähtökuntoon aamuksi. Kaikki se jo ennen kuin lupa olisi ollut lopussa. Vettä oli joessa vähän, se oli lämmintä, eikä rasioista löytynyt sellaisia perhoja jotka olisivat kelvanneet kaloille. Turha siis enää jatkaa. Ja jäipä taas vähän nälkää ensi vuodelle. Kun ”takkikin” oli jo melko tyhjä…
Torstaina viimein suunnattiin keula kohti kotia. Ensimmäinen yllätys koettiin K-Pohjanrinteellä; nafta loppu tankeista, mutta tulisi iltapäivällä. Onneksi ”löpöä” oli sen verran, että päästiin Kaamaseen ja tuli myös kahviteltua Kaamasen Kievarissa. Uusi tuttavuus sekin.
Inarissa poikettiin Näkkäläjärvellä tuliaisostoksilla ja Zippi ja suhaus oli seuraava pysäyspaikka hillalättykahveineen. Kun lopulta kerkisimme Tupoksen ABC-asemalle, olimme täysin valmiita yöpymään. Paikassa oli loistopalvelu, saimme nimittäin jäisenä säilyneet kalamme yön ajaksi heidän pakastehuoneeseensa. Paikka on vaunumatkailijalle turvallinen, mutta ”pikkuisen” äänekäs rekkaliikenteen takia. Ja kävihän siellä joku ”mopomieskin” aamuyöllä tervehtimässä matkailijoita.
Aamun valjettua kävimme hakemassa tietenkin kalamme ja käväisimme läheisessä kalamyymälässä – Vihiluodon kalakauppa – kysymässä Maivaa (merimuikku), jota ei kuuleman mukaan ollut tullut. Liian lämmintä…
Seuraava pysäys Raahessa, jonka torille oli maivaakin sattumalta ”uinut”. Sitä kilo mukaan kera Lumijoen uusien pottujen ja lisäksi Leila haki kantamuksen perunarieskaa, joka ainakin meillä maistuu (osa kaiketi lapsille tuliaisiksi).
Pohjanmaalla nautittiin jättipehmikset, kuvailtiin latomeriä ja nautiskeltiin matkasta muutenkin. Kiirettä ei edelleenkään ollut, mutta iltakuuden maissa kurvattiin kotipihaan. Kotimiehinä olleet tyttäremme ja hänen nuorin poikansa olivat tehneet hyvää työtä ja oli todella mukava palata reissusta siistiin pihapiiriin.
Noin parin viikon mittainen matka oli päätepisteessään. Kilometrejä kertyi tänä kesänä 3485, joista Karigasniemen seudulla vajaat 700. Polttoainetta kului sen verran mitä tankkiin ”tungettiin”. Kulutusmittauksia ei kuulemma tarvinnut tehdä, koska sellainen tehtiin vuosi sitten. Siihen oli minunkin tyytyminen.
Tämän kesän matkalle oli merkillepantavaa kaameat helteet koko kurssiviikon ajan, eikä seuraava viikko paljoa tuonut helpotusta kuumuuteen. Inarijoen vesi laski ja lämpeni koko ajan. Korkein kuulemamme veden lämpötila oli + 21 astetta. Viimeinen vuorokautemme Napaketussa oli pilvinen ja hieman viileämpi, mutta ei kovinkaan merkittävästi. Viimeisen aamun jokipesulla vesi tuntui viilenneen, mutta siihen saattoi myös vaikuttaa ”raiskattujen” jäsentemme sängyn lämpöinen tila.
Toinen asia minkä panin merkille, oli suurimmalta osin puuttuneet kovat tuulet. Saimme toki ”nauttia” muutamista melko tuulisistakin päivistä, mutta toisaalta myös yllättävän tyynistä olosuhteista, joita itse pidän jotenkin poikkeuksellisina Teno/Inarijoen kalastuksessa. Yleensähän jokivarressa puhaltaa reilusti joko ylä- tai alavirran suunnasta.
Sääskistä oltiin selkeästi kahta mieltä (niitä on/ei ole), mutta aika normaali sääskikesä oli minun mielestäni. Eli sääskiä oli, muttei mitenkään merkittävän paljoa. Ainahan niitä on pusikoissa ollut, mutta kalastettaessa niistä ei mielestäni ollut häiriöksi. Koskikärpäsiä oli Akukoskella ”jonkin verran”, eli lähes haitaksi, mutta enemmänkin olen mokomia nähnyt/kokenut. Ensikertalaisille kaikkea oli tietenkin ennen kokematon määrä.
Tuttuja tavattiin muutama – jokunen vähemmänkin tuttu – mutta yllättävän moni Karigasniemen ”vakikävijä” oli jossain muualla. Tai olivat paikalla eri aikaan. Varsinaisia ruuhkia ei kalastuspaikoilla ollut, tosin jotkut paikat olivat hyvinkin miehitettyjä aika ajoin, kuten esim. Ränni jossa taisi parhaimmillaan olla viisi autoa tienvarsiparkissa.
Edellisten vuosien ns. ”varmat kalapaikat” kuten mm. Kesäpaikka oli tänä kesänä lähes täysin ”kuollut”. Ainakaan en kuullut oman porukkamme saaneen sieltä ainuttakaan kunnon kalakontaktia. Tuttavamme Lea oli saanut sieltä pari tittiä, mutta siinä kaikki. Sen sijaan Doarrovasnjavvi ja Máhkársavu olivat paikkoja, joista pari kurssilaista kartuttivat saalistaan. Ja yhden osalta Akukosken Norjan rannalle osuttiin oikeana päivänä.
Mainittakoon vielä eri paikoista sen verran, että esim. Doarrovasnjavvi – esiintyy joissain kartoissa nimellä Doarrovasnbakti – jota nimeä itsekin tarjosin tutuilleni. Särkän keskiosalla on kartassa nimi Doarrovasngarggu. Kesäpaikkaa jotkut sanovat Koikkinivaksi. Omasta mielestäni Koikkiniva (Goikenjavvi/Kuivaniva) olisi hieman ylempänä, eikä Kesäpaikalle – rännimäinen särkän sivu – ole kartassa mielestäni mitään nimeä (Tenon kalastusaluekartta, Alue B nro 10). Ja kulkeepa jokivarsilla vielä heitäkin, jotka nimittävät Doarrovasnjavvi/Ruovttot-aluetta Sammalnivaksi.
Vaan menepä näistä paikkatuntemuksista tekemään itseäsi ”viisaammillesi” tykö, niin aina olet väärässä. Saattaa kartanlukutaidoissakin olla ”pieniä” eroja, mutta toistaiseksi luotan omiini. Jotain lienen kuitenkin oppinut 16. vuoden aikana, joina olen ko. jokivarsia kolunnut ja joidenkin nimiä on tarkennettu myös paikallisten tiedoilla.
Yhtä kaikki, tämän kesän Inarijoen reissu jää mieleen yhtenä antoisimmista ja eniten kokemuksia antaneista. Jopa niin, että ensimmäisenä kotona vietettynä yönä kumpikin kalastimme täysillä. Leila pelkällä siimalla – vapa kadoksissa – ja minä puolestani sain ihailla Sirpan ja Tiinan isojen kalojen – kummallakin yli kuusikiloinen – väsytyksiä Kuoppanivalla. Olisikohan pariviikkoinen turnee ottanut hieman voimille?
Siitä huolimatta ensi vuoden suunnitelmat ovat jo hahmoteltuna, mutta niistä sitten aikanaan… vuoden kuluttua.
