Sellainen koitti itselleni ja eräälle kalastusmatkailuyrittäjälle Meksikoon suuntautuneella kalastusmatkalla. Kävi nimittäin niin, että hän tarjosi mahdollisuutta lähteä hänen kaverikseen kyseiselle matkalle, enkä pitkään empinyt ennen kuin lupasin lähteä mukaan. Tosiasiassa Leila lähtöäni sinne ehdotti, mutta yhtä kaikki.
Matkaan ampaisimme 4.12 klo 6.40 lähteneellä KLM:n lennolla Amsterdamiin, jossa seuraavaa lentoa saimme odottaa kutakuinkin kuusi tuntia.
Aikanaan (tunnin myöhässä) Martinairin kone starttasi kohti Meksikoa. Vielä samana iltana ennen seitsemää ”leija” laskeutui Cancunin kentälle, jossa meitä oli taksi odottamassa ja sillä hurautettiin Imperial Las Perlas nimiseen hotelliin. Majoituimme ilmastoituun huoneeseemme, pikainen kassien ja matkalaukkujen jättö, jonka jälkeen iltapalalle. Matkakumppanini oli järjestänyt matkan tosi loistavasti, koska myös mainittu iltapala kuului ennalta maksettuun matkaan. Hieman ihmettelimme oluen hintaa, joka oli $ 27.00, mutta osoittautui, että pesetan merkki muistuttaa suuresti US dollarin merkkiä ja todellisuudessa ruokajuoman hinta oli 2,70 US dollaria. Melkoinen helpotus meille matkamiehille.
Seuraavana aamuna taksi nouti meidät tasan kahdeksalta, joka sekin oli ennalta sovittu. Jonkun matkaa ajettuamme huomasin lompakkoni puuttuvan, mutta koska siellä oli ollut ainoastaan 40 US dollaria, ajokortti ja pari matkavakuutuskorttia, en pyytänyt taksikuskia kääntymään takaisin. Matkakassani ja muut tarvittavat paperit olivat tallessa, joten annettiin kuskin paahtaa eteenpäin.
Tunti pikitietä melkoista haipakkaa, jonka jälkeen käännyimme Tulum’in kaupunkiin, jossa meillä oli tunti aikaa tutustua mayojen rakentamaan kaupunkiin. Tutustumisen jälkeen matka jatkui jälleen pikitietä noin tunnin ajan, jonka jälkeen käännyimme pienelle hiekkatielle ja saavuimme Sian Ka’an luonnonsuojelualueen portille. Paikallisen tavan mukaan nimi paperiin ja maksettuamme 32 US dollaria saimme luvan jatkaa. Seuraavat n. 40 kilometriä veivät toiset pari tuntia ja tie päättyi. Isäntämme Miguel ja oppaamme Jose olivat meitä vastassa ja avuliaasti he kantoivat kamppeemme veneeseen. Tuli ihan pikkuisen herraskainen olo kun ei itse tarvinnut koskea mihinkään. Vielä noin vartin mittainen merimatka ja olimme perillä Cuzan Guest House’ssa.
Majoituimme erittäin vaatimattomaan palmunlehväkattoiseen majaamme, jossa kuitenkin oli vesiklosetti, pesuallas ja suihkutila. Sängyissä oli moskiittoverkot ja huoneessa pari hyllystöä, mutta ei muuta. Sähkövalo oli käytössä aamukuudesta yhteen yöllä ja muina aikoina majassa oli akuilla toimivat neonvalot.
Mainittakoon, että saaren asujaimistolle tuotetaan sähkö isolla generaattorilla, jonka ”hurina” säesti iltojamme.
Juomavettä oli tarjolla isosta vesipullosta, jollaisia nykyisin näkee myös täällä kotimaassa. Majassamme oli iso kuisti, jolla oli kaksi puista aurinkotuolia ja pieni pöytä, mutta riippumaton oli ”tuuli” vienyt. Siinäpä se vierastalo sitten olikin. Tulopäivänämme emme enää kalastaneet, vaan tutustuimme Guest House’n muuhun henkilökuntaan, johon kuuluivat kokki Pepe ja hänen vaimonsa. Tekivät muuten erinomaisen makuista ruokaa. Kiertelimme myös hieman Punta Allen’in kylässä tutustumassa paikalliseen rakennusteknologiaan, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on erittäin mielenkiintoinen. Mukava yksityiskohta oli se, että jokainen joka tuli meitä vastaan, tervehti kohteliaasti, kuten myös me teimme.
Tiistaiaamuna se joulu sitten alkoi ja alkoikin mukavasti. Meri oli täysin tyyni ja ilmaa voisi kuvailla sanalla lämmin. Jonkun matkaa rannasta ajettuamme näimme ensimmäisen kerran delfiinejä, ja vielä hetken ajettuamme Jose pysäytti veneen ja käski kaverini ottaa esiin tarponiongen. Hän kokeili aikansa, mutta kun mitään ei tapahtunut jatkoimme matkaa. Vaihdoimme paikkaa ja yritimme saada permit’iä, mutta ei siitäkään mitään tullut, koska meillä oli siihen hommaan täysin sopimaton vapa. Taas paikan vaihto ja kokeilimme saada bonefish’ejä. Kahlasimme reisivedessä ja Jose vei meitä kuin pikkupoikia melkein kädestä pitäen.
Kumppanini oppi homman nopeasti ja saikin pari ”bonaria”, mutta minä joka olen ”niin pirun hyvä”, onnistuin ainoastaan heittämään suoraan kalojen päähän, kuten Jose asian ilmaisi. Ja kalat kaikkosivat. Ajoimme lounaalle ainoaan saareen, johon koko valtavalla suojelualueella on lupa nousta maihin. Rannassa oli jo pari venekuntaa ja niiden kalastajat huvittelivat syöttämällä leguaaneja, joita oli kuusi-seitsemän kappaletta. Eräs ”kohtelias” amerikkalaisherra heitti veneemme keulatuhdolle ison leivänpalan ja totta kai suurin, noin metrin mittainen otus kiipesi alukseemme. Istuin etummaisessa tuolissa, enkä pitänyt tilanteesta lainkaan. Onneksi oppaamme hätisti ruman olion pois aluksesta.
Ruokailun jälkeen taas uuteen paikkaan, jossa aloimme yrittää permit’ejä. Kaverini vaihtoi siihen hommaan toisen, paljon paremman vavan, ja ennen pitkää ensimmäinen permit oli kiinni hänen perhossaan, mutta minä onneton tein taas jotain päin honkia enkä tietenkään saanut kalaa. Jose oli hieman pahoillaan, mutta eihän se hänen vikansa ollut jos asiakas oli amatööri.
Jälleen paikan vaihto ja taas kohteena bonefish. Kaverini sai aika nopeasti kalan tartutettua ja nyt myös minä onnistuin saamaan päivän ensimmäisen kalani.
Voi sitä riemua. Onkin muuten ”melko” vauhdikas kala. Hetkessä ovat pohjasiimat menossa kelalta, eikä kala edes vähennä vauhtia ja kuitenkin saamiemme kalojen paino oli jossain 1,5 – 2,5 kilon välimaastossa.
Eli suurin osa ”bonareista” oli sitä kokoluokkaa.
Entäs sitten. No taas paikan vaihto, mutta nyt ajettiin aamuiseen paikkaan tarkoituksena yrittää jälleen tarponia, mutta sillä saralla oli hiljaista ja Jose käskikin kelata siimat sisään ja ajoimme ”kotirantaan”. Rannassa meitä vastassa oli Miguel makeavesiastian kanssa, johon onget laitettiin pystyyn. Kelat saivat oman makeavesihuuhtelunsa.
Päivä oli ollut kokemuksena tosi hieno ja kaikenlaista oli tullut bongattua. Muun muassa n. 30-senttinen kala, joka ”juoksi” pyrstönsä varassa viitisenkymmentä metriä, ja meni sen matkan melko äkkiä. Näimme myös ison merikilpikonnan ja lukuisan määrän eri kokoisia rauskuja tuttujen ja tuntemattomien merilintujen sekä haikaroiden lisäksi. Oli siinä kaupunkilaispojalla silmät renkaina. Seitsemän aikoihin illalla söimme illallisen, johon kuului ”vaatimattomat” neljä ruokalajia. Neljä tai viisi olutta palanpainikkeeksi ja ennen iltayhdeksää olimme kypsiä nukkumaan. Hieman hirvitti, koska eräs naapurimökissä asuva saksalaisrouva kertoi eräänä aamuna löytäneensä huoneestaan skorpionin. Pelotti, että minkähän päälle sitä yöllä astuu, jos joutuu käymään toiletissa. Onneksi ei astuttu minkään päälle.
Kaikki kalastuspäivämme noudattivat melko samaa kaavaa ainakin aikataulullisesti. Seuraavat päivät olivat kaikki kuitenkin erilaisia siinä suhteessa, että yhtään tyyntä päivää ei enää ollut, mutta veneen vauhti pysyi samana tuulisetkin päivät ja se oli sellaiset 25-30 solmua. On kuitenkin sanottava, että Jose oli myös taitava venemies, vaikka muutaman kerran luulin kylkiluuni katkenneen veneen rysähtäessä päin seuraavaa aaltoa. Jaa, että minkälaista aallokkoa? Korkeimmillaan sellaista parin metrin korkuista ja matalimmillaan vajaa metri.
Reissun aikana saimme 11 kpl permit’ejä joista Jouni sai seitsemän ja minä loput. Suurimpien paino (oppaan arvio) 12 paunaa ja pienimpien 6-7 paunaa.
Bonefish’ejä saimme monia kymmeniä, joista suurin, sekin kumppanini saama, painoin kolmisen kiloa ja pienimmät vajaat puoli kiloa. Lisäksi sain pienen, n, kolmekymmensenttisen barracudan ja pienen mullet’in, joka muistuttaa meikäläistä lahnaa, mutta on selästään paljon ”äkäisempi”.
Kaverini kävi myös ”vuoden taistelun” yrittäen reilun tunnin ajan saada snook’in, meikäläistä kuhaa muistuttavan kalan tarttumaan, mutta mikään ei auttanut. Kala ei ollut kiinnostunut mistään, paitsi ehkä itsestään.
Vielä yritimme parikin kertaa sellaista 40:n paunan (n. 20 kiloa) permit’iä saada kiinnostumaan rapuperhostamme, mutta ei. Toiselle jopa onnistuin tarjoamaan perhoa ”lähes suuhun”, mutta kalalla oli tälläkin kertaa muut asiat mielessään. Aika huikean kokoiset kalat, lähinnä tynnyrin päädyn halkaisijaa muistuttavat.
Olipa matkakumppanillani reilun viiden sekunnin ajan myäs tarponi kiinni, mutta, mutta. Vavan kärkeä olisi pitänyt painaa veteen päin, mutta mitä tekee lohenkalastaja. Nostaa tietenkin automaattisesti vapansa pystyyn kalan tarttuessa, ja siinä se. Itse tein muuten saman virheen muutamaan kertaan ja Jose katsoi välillä minua tuimasti silmiin kertoessaan, mitä ei saa tehdä. Sai tehdä vain sen, mitä hän sanoi eikä hän käskenyt nostaa vapaa ylös. Kalat nimittäin tartutettiin siimasta vetäen, ei vapaa nostamalla.
Matkan aikana kalastimme veneestä ja kahlaamalla, joista jälkimmäinen tapa oli paljon mielenkiintoisempi. Välillä tuli mieleen pikkupoikien intiaanileikit, kun oppaan johdolla hiivimme permit- tai bonefishparven perässä. Ja joskus melkein kainaloita myöten vedessä, mutta suurimmaksi osaksi polvi- tai reisivedessä. Ja välillä muutamia satoja metrejä kalaparven tai kalan perässä.
Kalastuksesta voisi sanoa sen verran, että Josen lempipaikka oli Laguna de tres Marias. Kymmenien neliökilometrien laajuinen alue, jonka olisi kokonaan selvittänyt kahlaamalla. Tosin kalastimme sitä matalan veden aikana, mutta sittenkin valtavan alueen kahlattavuus oli seikka, jota oli melko vaikea ymmärtää. Vesi itsessään oli kirkasta ja pohja suurimmalta osin murskautunutta simpukankuorta. Tai ainakin se siltä näytti ja myös tuntui. Kahlasin nimittäin muutaman päivän avojaloin tai pelkissä sukissa, joten tuntumaa asiaan on. Shortseissa kahlatessa olivat kiusana meritäit, jotka tarttuivat ihoon ja ilmeisesti imivät verta. Otus on noin puolen sentin mittainen ja muistuttaa kilkkiä, eli siiraa. Oli siellä kyllä mutaisiakin paikkoja ja ”muutaman” kerran sellainen osui minulle. Kerran jopa niin mutainen, että käännyin parin metrin päästä takaisin veneelle. Joka askeleella upposin puolireiteen ja sanoin Joselle, kiitos ei tällä kertaa. Opas hieman ihmetteli reaktiotani, mutta rajat ne on minullakin. Ja vähältä piti, etteivät ottaneet pohjaan.
Mitä muuta sitten tuli nähtyä. No voisi sanoa, että vaikka mitä. Oli merimetsoja, kalasääskiä, isoja kotkia, fregattilintuja, rusko- ja valkoisia pelikaaneja, lukuisa määrä erilaisia haikaroita, joista erikoisin ja ehdottomasti kaunein oli ruusukapustahaikara, kotkarauskuja, tavallisia rauskuja, alligaattoreita, metrin mittainen hai, monenlaisia kilpikonnia, erilaisia rapuja, tunnistamattomaksi jääneitä pikkulintuja, parvi sinisiä papukaijoja, jokin paikallinen tikka, isoja korean värisiä perhosia, niitä pirun liskoja sekä vielä kotimatkalla maakäkeä muistuttava lintu, jonka meksikolainen nimi ei jäänyt mieleeni ja parin metrin mittainen boakäärme. Menee muuten aika vikkelästi puuhun. Jo mainittujen delfiinien lisäksi näimme muutamia barracudia, joista isoin ehkä noin puolentoista metrin mittainen.
Alueen saaret ovat enimmäkseen matalia simpukankuorisärkkiä, paitsi mangrovesaaret. Niissä ei taida olla paljoa jalan paikkaa, vaan ne muodostuvat pelkistä puiden juuristoista. Hiekka, missä sitä on, on erittäin hienoa ja joka aamu majamme ympäristössä oli lukuisia pienten rapujen kaivamia reikiä. Eräänä tyynenä iltana näimme myös melkoisen led-ilotulituksen kun tulikärpäset ilmoittelivat olemassaolostaan majamme lähialueen palmuissa.
Reissulla oppi myös sen, että mikä pätee lohen- tai taimenenkalastuksessa, ei päde Karibianmerellä. Jos nimittäin tuolle suunnalle mennessään luulee osaavana kalastaa, siellä luulot kyllä karisevat. Se asia tuli koettua melko moneen kertaan. Veneestä kalastettaessa on noin ”millisekunti” aikaa heittää kun opas on nähnyt kalan ja ennen kuin olet kunnolla saanut perhon irti näpeistäsi, opas huutaa lisää siimaa ja älä sinne heitä, vaan tuonne toiseen suuntaan. Tai sitten 10:n sekuntimetrin vastatuuleen kolmenkymmenen metrin päähän. Meinasi käydä huumorintajun päälle ja välillä hieman kävikin.
Vapoina mukana oli 8-10 jalkaisia 7-luokan onkia bonefish’in ja permit’in kalastukseen ja yksi 8,8 jalkainen 11-12 luokkainen tarponin kalastukseen. Tarponiongen ja yhden 7-luokkaisen saimme Ollikaisen Janilta lainaksi ikään kuin testattavaksi ja molemmilla vavoilla oli tosi mukava heittää. Siimoista sen verran, että ns. normaalisiimat eivät siedä niin suolaista vettä, vaan menettävät luisto-ominaisuutensa parissa kolmessa päivässä. Matkakumppanillani oli mukanaan myös yksi saltwater-siima ja se kesti matkan loistavasti. Keloista Redington ja Ross kestivät moitteetta, mutta muutamissa Hardy’n keloissa havaitsimme suolaisen veden ja kostean ilman aiheuttamaa hapettumista. Tarkemmin sanottuna jarrun säätöpyörässä, räikän on/off nupissa, siimanohjaimessa ja minun kelani jalassa.
Reissusta selvisimme melkein ilman vahinkoja. Itse sain neljäntenä oleskelumme päivänä kunnon mahataudin. Aamiaiseni tuli ulos pari kertaa yläkautta ja seitsemän-kahdeksan kertaa oikeaa tietään, eikä se ollut lainkaan mukavaa. Sinä päivänä ei kalastus kiinnostanut. Koetin yhtä permit’iä, mutta ”vellit pöksyissä” olo ei saanut minua kunnolla keskittymään hommaan ja taas Jose tuijotti syvälle silmiin moittiessaan minua. Onneksi olimme sinä päivänä erittäin matalassa vedessä, joten oli helppo ”kyykätä” ja pyykätä. Iltasella oli takapää hieman arka monesta merivedellä huuhdonnasta ja aallokossa ”ajelusta”.
Illalla sain Miguel’ilta paikallisten käyttämää mahalääkettä. Täysinäiseen Coke-purkkiin puristetaan limetin mehu ja ”lääke” nautitaan sellaisenaan. Auttoiko se vaiko omat ripulilääkkeeni, en tiedä, mutta seuraavana päivänä kalastus ja ruoka taas maistuivat.
Kumppanini sai myös pari päivää ennen kotiin lähtöä jonkun ötökän pistosta tai puraisusta ilkeän näköisen ihottuman tapaisen vasempaan kyynärvarteensa, jota sitten myös paikallisten toimesta hoidettiin. Vick’s Vaporup’ia tulehtuneelle iholle ja suolaa päälle, oli paikallinen lääke. Kotimatkalla hänen kätensä oli huomattavasti miellyttävämmän näköinen, tosin myös hänellä oli omia salvoja joita hän ihottuman päälle siveli. Kotiin palasimme 15.12 ja perillä Turussa olimme klo 19.30. Vastassa meitä olivat Leila ja Mika ja ”heitimme” myös kumppanini kotiinsa, totta kai.
Kokemuksena reissu oli ”elämää suurempi” ja saankin olla Leilalle todella kiitollinen hänen yllytyksestään lähteä kalastusmatkailuyrittäjän kaveriksi. Meinasi nimittäin käydä niin, että itsessäni asuva kitupiikki alkoi miettiä reissun hintaa. No, matka tuli tehtyä ja olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Matkat odotuksineen olivat aika rankkoja, menomatka n. 25 ja paluumatka, 36 tuntia, mutta mitäpä ihminen ei tekisi hienon kalastusmatkan eteen.
Ai, että mitä lompakkoni katoaminen tuli maksamaan. Kaikkiaan noin sata euroa ja nyt on uusi kukkaro, ajokortti on tilauksessa ja saan ajaa autoa passillani kunnes saan uuden korttini. Ennenaikainen joululahja sekin ja taas yksi uusi kokemus. Sekin olisi jäänyt kokematta ilman Meksikon matkaa.
Ja mitä kaikki sitten maksoi. No ei sitä vertaa, että viitsisi edes mainita. Mutta jos saan uudelleen samanlaisen tilaisuuden, otan vaikka pankista pikku vipin, että pääsen kokemaan kaiken uudelleen. Ja kuka tietää, ehkäpä jonain päivänä suuntaan askeleeni…..
Ilkka