|
| Nuoret ja kalastusseurojen tulevaisuus |
01.11.2010 12:45 |
Ei liene valtakunnassa yhden tai kahdenkaan kalastusseuran jäsenistön huolena nuorten mukaan saaminen. Ilmiö on erittäin tuttu kalastuskilpailuista, mutta nuorten rivijäsenten puuttuminen myös kalastusseuroista huolettaa nykyistä, osin jo melko ikääntynyttäkin jäsenistöä.
Tämän päivän aktiiveista puhuttaessa, on kyse pääsääntöisesti sota-aikaan tai pian sen jälkeen syntyneistä ns. suurista ikäluokista. Kun koulujen kesälomien aikaan ei ollut "mitään tekemistä", lähdettiin joukolla onkimaan. Muistelen, että pelkästään matojen etsiminen oli mukavaa hommaa ja nosti jännityksen kutinan vatsan seutuville. |
|
Laantuuko seuratoiminta tulevaisuudessa kuin aina
kosken jälkeen tuleva suvanto |
|
|
Sateen jälkeen silloisen kotikaupunkini puistojen nurmikoilla välkkyi useammankin onkijan taskulamppu kastematoja etsittäessä. Tuolloin isät poikineen kulkivat iltahämärissä märällä nurmella kumarassa hiipien. Näky oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
Siihen aikaan kalastusharrastuksella oli tärkeämpikin tehtävä, eli hyvinkin monessa taloudessa nuorten - myös vanhempien - onkisaalis päätyi perheen ruokapöytään. Harrastuksen aloittamiselle oli tuolloin siis ns. selkeä "tilaus".
|
 |
| Matojen etsintä on kalaretken aloitus |
|
| Matojen etsinnän palkittu lopputulos |
|
Oli myös niin, että vielä 1950-luvun alkupuolen kodeissa kalastuksen ainoana sähköisenä kilpailijana oli radio, kaikissa ei ehkä sitäkään. TV ja muut ajanvietelaitteet tulivat kuvaan paljon myöhemmin, kun kipinä kalastukseen oli ehtinyt jo syttyä. Ensimmäinen onkivapa oli kenties haapa- tai koivupuinen, mutta kun myöhemmin vavaksi saatiin hankittua bambuvapa, kenties vieläpä kaksiosainen, oltiin kavereidenkin silmissä "jo jotain". Koulun veistotunneilla (ei käytetty vielä nimeä puutyöt) rakennettiin uistinkeloja ja ensimmäinen pilkkivapa oli useimmiten omaa valmistetta.
Taloudellisen hyvinvoinnin nousun myötä seuraavilla vuosikymmenillä, onkiväline saattoi muuttua virveliksi ja vielä hieman myöhemmin vaikka perho-ongeksi. Harrastus saattoi muuttua myös kilpaonginnaksi
ja -pilkinnäksi. Koukkuun oli kuitenkin jääty jo silloin, kun "kesät olivat kesiä" ja "talvet talvia".
Sodanjälkeiset vuodet olivat myös yhteiskunnallisen yhdistymisen ja järjestäytymisen aikaa, eli oli melko luontevaa perustaa kalastusseuroja, tai liittyä mahdollisesti jo valmiina olevaan. Yhdessä tekemisen tunne oli tuolloin voimakas ja kantava voimavara. Monen harrastajan osalta se on kantanut nykypäivään asti, tehden sitä edelleen. |
Entäpä tänään. Sähköinen ajanviete on tuonut melkeinpä joka kodissa nuorten harrasteet "Enterin painalluksen" päähän, eikä esim. onkiminen tule heidän mieleensä kovin helpolla. Ehkäpä sentään onkipeleissä, mutta ei juurikaan muuten.
Useimmissa palavereissa, seminaareissa ja nykyaktiivien yhteistapaamisissa on yleensä suurimpana huolen aiheena nuorten mukaan saaminen seura- ja harrastustoimintaan. Itse alan olla asian suhteen melko skeptinen, enkä uskokaan nykypäivänä nuoria enää saatavan mukaan.
Olen nimittäin sitä mieltä, että heidät tulisi hakea mukaan. Ja mitä se taas vaatii, onkin melko lailla mutkikkaampi juttu.
Nuorten saaminen mukaan kalastusharrastukseen vaatisi ehdotonta sitoutumista asiaan, eli nuorten kanssa tekemiseen. Nuori pitäisi hakea kotoaan ja kalastusretken tai kerhoillan päätyttyä viedä takaisin kotiinsa. Yleisin - ääneen lausuttu - syy olla lähtemättä mukaan on kulkemisen vaikeus. Aika harva vanhempi viitsii "raskaan työpäivän" jälkeen lähteä kuljettamaan jälkikasvuaan sellaisen harrastuksen pariin kuin kalastus. Onneksi heidänkin kaltaisiaan sentään on, mutta valitettavan harvassa. |
|
| Kaatosateessakin voi nauttia kalastuksesta, maton alla |
|
|
Se uskoakseni vaatisi myös sitä, että meidän olisi mentävä kertomaan harrastuksestamme sinne, missä nuoret ovat. Eli kouluihin (kalakummit tekevät sitä nykyisinkin), mahdollisesti nuorisotaloille, ja luonnollisesti muihinkin nuorten suosimiin paikkoihin ja tapahtumiin.
Mutta ollaanko jo tilanteessa, missä nykyaktiivien voimavaroja ei välttämättä enää ole ja huoli seuratoiminnan jatkumisesta on "räjähtämässä käsiin". Se mitä ollaan väellä ja voimalla rakennettu, uhkaa lähitulevaisuudessa romuttua tai hiipua olemattomiin.
Tämän päivän työelämän sanotaan vaativan vanhemmilta liian paljon, eikä voimia lastensa kanssa yhdessä tekemiseen useinkaan jää riittävästi. Ei siitäkään huolimatta, vaikka vapaa-aikaa on erittäin paljon enemmän kuin jo mainitulla 1950-luvulla. On myös taloudellisia resursseja eri tavalla, kuin nykyaktiivien aloittaessa omaa kalastajan uraansa. Mistä siis kiikastaa?
|
| SVK:lla teemoina "Lapsen kanssa kalaan" ja "Kaverin kanssa kalaan" |
|
Luulen, että myös nykyvanhemmilla on liian paljon erilaisia sohvalla suoritettavia aktiviteetteja, eikä edes omien lastensa kanssa "jakseta" tehdä yhdessä. Helpompaa on lykätä parikymppiä nuoren käteen ja hätistää häntä menemään kauppaan karkkia ostamaan. Ja nuorihan menee, koska siellä ne kaveritkin ovat, omine rahoineen.
Mennä syyllistämään nykyvanhempia lienee melko arka asia, mutta nähdäkseni liian usein on niin, etteivät vanhemmat innosta jälkikasvuaan onki- tai muullekaan kalastusretkelle, koska eivät itse ole kiinnostuneita. Isovanhemmat sentään joskus saattavat sen tehdä, mutta hehän ovatkin näitä nykyaktiiveja.
Mitä siis tehdä? SVK:lla on teemoinaan mm. "Lapsen kanssa kalaan" ja "Kaverin kanssa kalaan". On Valtakunnalliset kalastus- ja pilkkipäivät, ollaan näkyvissä erilaisissa tapahtumissa, mm messuilla, silakka- ja muillakin markkinoilla, mutta riittääkö sekään.
Mielestäni ei, vaikka esim. Lasten ja nuorten messuilla SVK:n osasto on tietääkseni ollut erittäin suosittu.
|
|
| Tämä ei ole sitä sähköistä "enterin painamista", tämä on sitä sähköistä tunnelmaa "koska siima pingottuu" |
|
|
Kalastusta tässä maassa varmasti harrastetaan myös perhepiireissä. Mikä siis saa seuratoiminnan tuntumaan epämukavalta, tai ei ainakaan liittymiseen houkuttavalta. Luulen, että moni nuori - myös nuori aikuinen - kokee sen perinteisen suomalaisen hallintomallin mukaiseksi, eli raskassoutuiseksi ja jäykäksi. Kuvitellaan, että seuroissa järjestetään pelkästään kokouksia, eikä osata ajatellakaan toiminnan muita, mukavampia puolia. Niitäkin aktiivisissa seuroissa on, mm. yhteisiä kalaretkiä, tuttujen tapaamista mukavan harrastuksen parissa sekä muitakin hengen ravintoa tarjoavia yhteistapaamisia.
En usko, että ns. sukupolvien välinen kuilu olisi syynä nuorten puuttumiselle seuratoiminnasta. Onko vaan niin, että seuroissakin ollaan herätty hieman liian myöhään huomaamaan jäsenistön ikääntyminen ja jatkuvuuden turvaaminen. Kun voimat on käytetty oman pitkäaikaisen aktiviteetin ylläpitämiseen, ei niitä tahdo löytyä enää uusien jäsenten hankkimiseen. Eikä varsinkaan nuorten hakemiseen mukaan toimintaan. Koska hakemisesta viime kädessä kuitenkin lienee kyse. |
Ehkä eräs merkittävä asia voi olla nuorten itsetunnon heikkous, tai jopa sen puuttuminen. Ei uskalleta liittyä seuroihin, koska pelätään, että minulle "määrätään jokin tehtävä" ja pelätään epäonnistumista. Epäonnistuminen, mutta ennen kaikkea nolatuksi joutumisen pelko on nostettu yhteiskunnassamme liian suureen rooliin ja varsinkin nuorille se on vakava asia. Miksi ei olisikaan...
Kai samaa pelkoa oli aikanaan myös nykyaktiiveissa, mutta iän karttuessa ja seuratoimintaan kasvettua ollaan päästy tasapainoon itsetuntomme kanssa. Varmasti silloin toiminnan alkuaikoinakin opeteltiin asioita yhdessä ja yhdessä oppiminen lienee kantanut nykypäiviin saakka. Osattaisiin siis varmasti rohkaista nuoria, olla tukena heidän heikkoina hetkinään ja sitä kautta saada seurojen toiminnalle jatkajia. Osattaisiin myös olla nolaamatta, mielestään epäonnistuneita.
Kysymys lienee kuitenkin siitä, kuka nykyaktiiveista vielä jaksaisi etsiä, löytää ja kuljettaa nuoria mukanaan seuratoiminnan jatkajiksi. Ja ehkä tärkeimpänä kysymyksenä, kuka heistä olisi niin muuntautumiskykyinen, että seuratoiminta alkaisi edes kiinnostaa nuoria.
Ilkka
|
|
